Eterniumilla (2004) ja Mimic47:llä (2006) Diablo kehitti tyyliään monipuolisemmaksi ja eittämättä oppi sovittamaan biisinsä ammattimaisemmin. Mutta se alkukantaisen raaka ote, joka Renaissancella (2002) yhdistyi hienolla tavalla melodiaan ja puhkaisi Diablon omimman tyylin mustaan kukkaan, jäi levyiltä puuttumaan. Angel, Icon Of Flesh ja Tunnel Of Pain on vieläkin ylittämätön biisijatkumo. Lukko tuntuu aukenevan vasta viidennellä levyllä ja selitys voi olla harvinaisen yksinkertainen: Icaros on Diablon raskain ja nopein albumi.
Icaroksella moni riffi viittaa Meshuggahin suuntaan, vaikka Pythagoraan lausetta ei tulkintaan tarvitakaan. Vierelle asetellaan tutumpaa, myöhempien aikojen Deathista muistuttavaa melokitaraa, joka kelpaisi kiivaille progemiehillekin. Vauhtia ei kaihdeta, mutta kiihdyttely ei nytkään kuulu Diablon tärkeimpiin työkaluihin. Jälleen kerran huomio kiinnittyy Rainer Nygårdin lauluun: tekisi mieli väittää, että Living Dead Superstarin pre-chorus ja varsinainen kerto ovat paras yksittäinen laulusuoritus Diablo-levyillä. Jos joku uskottelee, että tämä voimaa, venyttelyä ja kekseliäitä painotuseroja pursuva säe vedettiin ensimmäisellä purkkiin, en usko vaikka näkisin videon!
Icaros on sulavasti etenevä albumi. Se on rankempi kuin Eternity, tarttuvampi ja mielenkiintoisempi kuin Mimic47 ja innostavin kokonaisuus sitten Renaissancen. Kun Elegance In Black (2000) on tässä seurassa vain pelin aloittanut hahmotelma, nousee Icaros Diablon katalogissa varsin keskeiseen asemaan.
