Vaikka Diablo onkin koko levytysuransa ajan kuulunut suomalaisen junttimetallin eliittiin, viimeistään Eternium (2004) jätti ilmaan suuren kysymysmerkin siitä, onko yhtyeen enää mahdollista jatkaa valitsemallaan tiellä muuttumatta itseään, ideoitaan, komppejaan ja kitaramelodioitaan toistavaksi jukeboksiksi. Tämän neljännen levyn umpitylsä singlevalinta Mimic47 teki kysymysmerkistä hetkeksi jo huutomerkin, eikä myöhemmin kuultu Damien juuri odotuksia nostanut. Jälkikäteen voi vain ihmetellä ajatusta sen takana, että levyä laitetaan ennakkoon edustamaan sen kaksi heikointa kappaletta.
Pintapuolisesti tarkasteltuna Mimic47 on toki yhtä turvallinen levy kuin Eterniumkin. Diablo ei ole luopunut tavaramerkeistään, eikä sen kannatakaan. Nygårdin persoonallinen laulutyyli, Utriaisen leadit, Malmbergin velhomainen rumputyöskentely ja Virtasen kulahtanut Emperor-paita ovat loppujen lopuksi juuri ne vahvuudet, joilla Diablo on statuksensa ansainnut. Merkittävin huomio koskien Mimic47-levyä onkin, että se ei ole liian turvallinen. Diablo on murtanut suuren osan totutuista sovitusratkaisuistaan, eikä Mimic47-kappaleen kaltaisia latteuksia ole pahemmin joukkoon eksynyt.
Mimic47-albumi on riittävän monipuolinen. Bändisoitto vaikuttaa jotenkin elävämmältä, kompit ovat kautta linjan hieman livenneet käskevästä groovaavampaan suuntaan ja parilla mitättömältä tuntuvalla sovituksellisella elementillä albumista on saatu varsin pirteä kokonaisuus, joka – erikoista kyllä – vain paranee loppua kohti. Tuotannollisessa mielessähän Diablo on ennenkin hiponut täydellisyyttä. Myös Nygårdin ulosanti tuntuu saavuttaneen uuden tason, vaikka peräti seitsemän kappaleen päättäminen samalla tavalla biisin nimeen on levyn merkityksettömistä yksityiskohdista kenties häiritsevin.
Pyörää ei voi loputtomiin keksiä uudelleen, mutta Mimic47 on Diablolle varsin tervetullut kasvojenkohotus. Jos kaikki (lopultakin) osuu kohdalleen, bändin ura saattaa singahtaa tästä vielä arvaamattomaan suuntaan.
