DREAM THEATER: Six Degrees Of Inner Turbulence

Dream Theater jaksaa ja ehtii. Ei ole kulunut montakaan kuukautta, kun poppoo lyö markkinoille uuden studiojulkaisun juuri ilmestyneen triplaliven seuralaiseksi. Faniensa keskuudessa yltiöpäistä suosiota nauttiva teatteriryhmä on jo kauan aikaa sitten ymmärtänyt markkina-arvonsa progehevin pikkuhiljaa kasvavassa temmelyskentässä ja koska kysyntä sitä ilmiselvästi vaatii, on bändi venyttänyt uuden tuotteensa peräti kahden cd:n mittaan.
Kaksi cd:llistä tarkkaa ja kimuranttia paahtoa on kaikkien standardien mukaan aika paljon, edes muinaisprogen suurmiehet eivät useinkaan onnistuneet saamaan aikaiseksi eheitä kokonaisuuksia mittavammilla teoksillaan. Ja tähän samaan ansaan lankeaa valitettavasti myös Dream Theater.
Six Degrees Of Inner Turbulence-paketin ensimmäinen puolisko koostuu yksittäisistä kappaleista, jotka ovat tuttua tavaraa bändiä seuranneille. Jopa niin tuttua, että biisit ovat ennalta arvattavissa ja kuulostavat pitkälti siltä, miltä Dream Theaterin pitääkin kuulostaa. Ei laisinkaan paha juttu, mutta alkuperäiskosketinsoittaja Kevin Mooren häipyessä poistui bändistä samalla iso osa materiaalin jäntevyyttä, jota orkesteri on etsinyt jo vuosien ajan. Soitto on taitavaa ja toisinaan hommassa on imuakin, mutta kaikki kuultavissa oleva on kuultu jo monia, monia kertoja aikaisemmin eivätkä vanhat kujeet jaksa sytyttää enää muita kuin niitä, jotka jaksavat edelleen ihastella soittajien kiistatonta virtuositeettia.
Pakkauksen toinen cd alkaa huomattavasti juhlavammissa tunnelmissa. Yli 40-minuuttinen nimikkoteos tuo ensiminuuteillaan mieleen ELPin orkestraaleimmat hetket ennen siirtymistään enemmän kappaleorientoituneeseen ilmaisuun. Paletti on mukavasti hallussa parisenkymmentä minuuttia, mutta tämän jälkeen kliseet pukkaavat jälleen harmittavasti pinnalle. Kuulostaa siltä kuin Dream Theaterilla olisi taakkanaan pitää yllä tiettyä formaattia levyillään; nopeata seuraa hidas, matalaa seuraa korkea, hiljaista seuraa kova. Tällainen porrastettu ajattelu toimii dramaattisesti hetken aikaa, mutta tunnin ja kolmenkymmenenkuuden minuutin jälkeen alkaa moni varmasti harkita, että olisiko kokonaisuutta voitu typistää.
Kaikki mahdollisuudethan Dream Theaterilla on tehdä edelleen napakymppejä: soittajat ovat maailmanluokkaa ja musiikissa kuuluu soittamisen riemu. Liika on kuitenkin liikaa ja Six Degrees Of Inner Turbulence olisikin vahva levy, jos ensimmäinen puolikas olisi tajuttu jättää julkaisematta. Kiihkeimmille faneille tämä levy saattaa olla jonkinlainen fetissi-iteemi, mutta muu kuulijakunta tulee kaiketikin jäämään tunteiden turbulensseja paitsi.