Keskinkertaisuuden suossa turhan monta kertaa rämpinyt Dream Theater tekee vaikuttavan paluun kuivalle maalle yhdeksännellä studiolevyllään. Syyskuussa Helsinkiin konsertoimaan saapuva viisikko paahtaa metalliprogeaan nyt vimmaisemmin kuin pitkään aikaan.
Kuinka pienestä bändin uusi nousu onkaan voinut olla kiinni kaikki nämä vuodet. Paitsi että ryhmä soittaa teknisesti ehkä paremmin kuin ikinä, se on onnistunut teroittamaan sävelkynänsä huomattavasti aiempaa pistävämmäksi. Imelät balladit ovat poissa, ja tilalle tarjoillaan yhtyeen vihaisinta mättämistä koskaan sekä jo tavaramerkiksi muodostuneita pitkiä, eeppisiä progeteoksia. Löysää annettaessakin kulmakarvat pidetään ilkeästi kurtussa, josta esimerkkinä suosikikseni noussut Repentance.
Täysin vailla sanomista ei päästä vieläkään. Constant Motionin säkeistöt haiskahtavat liikaa alkuaikojen Metallicalle, James LaBrien säröärjyntä The Dark Eternal Nightilla lähinnä huvittaa ja siellä täällä kuultavan äijäkuoron ”parasta ennen” -päivämäärä ohitettiin jo 80-luvun lopulla. Ehkä levy-yhtiön vaihtuminen Warnerista metalliin keskittyneeseen Roadrunneriin on saanut herrat kosiskelemaan hevareita liialtikin. Mainitut tyylivirheet ovat kuitenkin vain hetkellisiä staattisia häiriöitä muutoin puhtaassa signaalissa.
Systematic Chaos niputtaa bändin parhaat puolet helposti nautiskeltavaksi paketiksi. Voi tietysti olla, että uusi materiaali häikäisee kuulijansa vain, koska sitä on edeltänyt niin paljon mitäänsanomatonta, harmaata massaa. Äkkiseltään kuitenkin tuntuu kuin Dream Theater olisi pyöräyttänyt tuoreimman levynsä sitten vuoden 1992 Images And Wordsin.
