DREAM THEATER: Train Of Thought

Kärsivällisyys palkitaan, sanovat. Sillä niin se on, että juuri kun Dream Theaterin kolmesta ensimmäisestä levystä kymmenisen vuotta sitten intoillut kuulija on asettanut yhtyeen uuden tarjokin soittimeen enemmän tai vähemmän skeptisenä tai tuoreimpien tuotosten pelottamana suorastaan nenäänsä pidellen, kajahtaa ilmoille bändin hienoin levy vuosikausiin.

Krediittien mukaan poikkeuksellisen demokraattisissa merkeissä valmistunut Train of Thought ei kenties sisällä yhtään automaattisen selkeää DT-ikivihreää á la A Fortune in Lies, Under a Glass Moon tai Lie, mutta ailahtelevista edeltäjistään sen erottaakin parhaiten tasaisuus ja eheys. Ehkä tämän New Yorkissa 1980-luvun puolivälissä perustetun bändin tulisikin tästedes laatia laulunsa valmiiksi vasta yhdessä treenikämpällä. Sillä jäsentensä itse valmiiksi demoamille kappaleille pohjaavat albumit ovat pahimmillaan olleet paitsi tunnelmiltaan todella sekavia, myös laadultaan varsinaisia vuoristoratoja.

Nyt kitaristi John Petrucci, rumpali Mike Portnoy, basisti John Myung, laulaja James LaBrie sekä kosketinsoittaja Jordan Rudess ovat kuitenkin osuneet etsinnöissään kiitettävän lähelle Viisasten Kiveä. Suupielet alhaalla ja pää nyökkyen groovaavan As I Am -sinkun avaava levy tarjoaa progemetallia juuri sellaisena kuin sen toivoisi 2000-luvulla esittäytyvän: läsnä on 1970-luvun puolivälin Yesin kokeilevaa kosketinvetoista asennetta, 1980-luvun alun Rushin yltiöpäistä instrumentalismia sekä 1990-luvun alun parhaan raskaan machomusiikin kaikuja Panteran ja Alice In Chainsin suunnalta. Metallicakin saa osansa, kun This Dying Soul poikkeaa hetkeksi Hetfieldin ja kumppaneiden Blackenedin maisemissa.

Kuten jo on ennenkin tullut todettua, alkuperäinen sormiomies Kevin Moore vei mennessään melko siivun Dream Theaterin sielusta. Mutta Train of Thought antaa toivoa tulevasta. Se on kuin uusi alku: parasta, mitä Dream Theater on toistaiseksi ilman Moorea saanut aikaan.