Elämäkerta viidellä albumilla – The Magnetic Fields jälleen ison projektin äärellä

The Magnetic Fields
50 Song Memoir
Nonesuch

Kulunut kuukausi tämän teoksen äärellä on ollut jännittävä. Alkuun viisi levyllistä omaelämäkerrallisia lauluja (yksi jokaiselle elinvuodelle) tuntui typerryttävän suurelta möhkäleeltä, sitten alkoi nousta esiin yksittäisiä kiinnekohtia ja nyt paljastuu jokaisella kuuntelulla uusia aarteita. Paljon on vielä avautumattakin.

50 Song Memoir on sisarteos The Magnetic Fieldsin mestarilliselle 69 Love Songs -kansiolle (1999), joka oli juuri sitä mitä nimensä lupasi. Näillä kahdella mammutilla käytännössä Stephin Merrittin aliaksena toimiva yhtye on merkittävimmillään.

Teos on paitsi ainutlaatuinen, myös erinomainen. Sen älyyn ja tunteisiin vetoavissa kappaleissa yhdistyy hienosti paljastava elämäkerrallisuus sekä yleisemmät viittaukset kulloiseenkin todellisuuteen.

Merrittin ilmaisu on hyvin omalaatuista. Hän kailottaa alavireisellä ja teatraalisella baritonillaan erikoisten huomioiden ja kuivakan, mustankin huumorin värittämiä pikkulauluja, joissa pientä on lähinnä niiden kesto. Muuten ne kurkottavat tähtiin niin värikkäiden ja mielikuvituksellisten sovitusten (bookletissa on lueteltu lähes 150 instrumenttia, joista valtaosa Merrittin itsensä soittamia) kuin tarkkoja huomioita ja runsaasti viittauksia sisältävien tekstien osalta. Levylaatikon mukana tuleekin paksu kirja, josta löytyy sanoitusten lisäksi pitkä ja kiinnostava haastattelu, joka avaa albumia ja sen lauluja valaisevasti.

Teos on paitsi ainutlaatuinen, myös erinomainen. Sen älyyn ja tunteisiin vetoavissa kappaleissa yhdistyy hienosti paljastava elämäkerrallisuus sekä yleisemmät viittaukset kulloiseenkin todellisuuteen. Osa käsittelee jotain pienen pientä yksittäistä asiaa, osa kiteyttää jotain hyvin perustavanlaatuista elämästä. Osa jää abstraktiksi.

Musiikillisesti venytään masentuneesta folkista flegmaattiseen diskoon ja kabareepopiin.

Kuten elämäkerroissa lähes poikkeuksetta, myös tässä kiinnostavimmat tarinat kasautuvat matkan alkupuolelle, mutta helmiä riittää millenniumin tällekin puolen. Kuunnelkaapa vaikka laulu, jossa Manhattan näyttää kauniilta lumisateessa – syyskuussa 2001. Alkupään lauluihin syntyy omalaatuinen jännite siitä, että nuoruudestaan laulaa viisikymppinen ja siltä myös kuulostava mies. Se tuo niihin itseironista, jälkiviisasta, lämmintä ja surullistakin sävyä.