Elämästä arkihavainnoin ja taide-estetiikalla – Matti Johannes Koivu kirjoittaa isoja rakkauslauluja

Matti Johannes Koivu
Lähtölauluja
M.dulor

Ultramariinin laulaja-kitaristina tietoisuuteemme 2000-luvun alkuvuosina murtautuneen Matti Johannes Koivun seitsemäs sooloalbumi (vuoden 2008 Irwin-kiekko mukaan luettuna) on nimeltään Lähtölauluja. Keskeisinä johtoajatuksina vaikuttaisivat näyttäytyvän ajelehtiminen, ikävä ja luopuminen sekä näihin kätkeytyvä, toisinaan vaikeasti aistittavissa oleva kauneus.

”Sinä uskot alkuun ja loppuun”, lasettaa Koivu kappaleessa Kultainen leikkaus. Artistimme lyriikoissa ihmisen maallinen taival piirtyy huomattavan usein janaksi, jolla on selkeä alku- ja päätepisteensä. Tätä elon pitkoa Mattimme sitten tykkää slaissata helpommin nieltävään muotoon milloin tarkkanäköisin arkihavainnoin, milloin taide-estetiikan alueelta lainatuin terminologisin viilloin.

Keskeisinä johtoajatuksina vaikuttaisivat näyttäytyvän ajelehtiminen, ikävä ja luopuminen sekä näihin kätkeytyvä, toisinaan vaikeasti aistittavissa oleva kauneus.

Edellä mainitusta lineaarisuudesta huolimatta mistään sen kristillisemmästä ei – ainakaan välttämättä – tarvitse olla kysymys. Lähtölaulu toisensa perään luovii jokamiehen tai -naisen emotionaalisen sekasorron aikaansaamasta kaaoksesta kohti, jos nyt ei täydellistä järjestystä, niin ainakin hivenen hallitumpaa tasapainotilaa. Lapsilta voi oppia (Ruutuhyppelyä) ja niin edelleen. Aivan perussettiä ja samaan aikaan vaikeinta maailmassa. Tämän Koivu osaa.

Helmenkalastajienkaan ei tarvitse pettyä. Muruset nenälakeen kiskaisevan majesteetillisiin mittoihin kasvava Siinä on rakkautesi kiilaa oikopäätä samaan parhaussarjaan esimerkiksi edellisen Kauneimmat meistä -lätyn (2015) Tyhjäksi jätetyn ja Matti Johannes Koivun (2013) Aulanko– ja Jos vain muutat mielesi -siipaleiden kanssa. Lähtölaulujen puolenvälin yli ehdittäessä alkaa käydä selväksi, kuinka taiten kokonaisuuden dramaturgia jälleen kerran on rakennettu: toisiaan terästävien, ja taas tällä kertaa suhteellisen pop-orientoituneiden tunnelmien aaltoliike on hallittua, sovitukset väreilevät tekstien taajuuksilla. Taito on sekin, että kunkin kokopitkänsä veisuista yhdentekevimmät Koivu on aina osannut sulloa katveeseen, nyt Matti Johannes -asteikolla höveli laituri-iskelmä Paratiisi on sinne vievä tie on rätväisty näppärästi Siinä on rakkautesi -paineita tasailemaan. Muuta kummallista ei mukaan onneksi olekaan eksynyt.

Lauluntekijänä Koivua tuntuu ohjaavan pikemmin halu auttaa kuin ohjeistaa.

”Pienet rakkauslaulut ovat teeskentelyä”, totesi Koivu, kun Siinä on rakkautesi viime marraskuussa lohkaistiin Lähtölauluja ennakoimaan. Jokainen miettiköön tykönään, kuvailisiko yhtäkään suosikkirakkauslauluistaan adjektiivilla pieni, mutta he, jotka eivät kuvailisi, tavoittanevat astetta helpommin sen, mitä useimmissa Matti Johannes Koivun lauluissa tavataan ajaa takaa.

Lauluntekijänä Koivua tuntuu ohjaavan pikemmin halu auttaa kuin ohjeistaa. Poplaulun kontekstissa varmasti hyvä niin, varsinkin jos teemana on rakkaus. Ja siitähän tälläkin matkalla taitaa ihan lopulta olla kyse. Paljon on kiinni siitä, miten asioihin suhtautuu, sillä – niin ikään kaikkien aikojen Koivu-parhaimmistoon kiirehtivän kengurun lailla loikkaavan Kultaisen leikkauksen sanoin – ”vaikka tarinat muuttuvat, jokin pysyy samanlaisena”.