Jättihitit, legendan status ja supertähteys voivat olla vaarallisia asioita artistille. Otetaan tapaus Elton John. Candle In The Wind -imellys ja shoppailu-uutiset ovat siirtäneet tehokkaasti Eltonin osaksi viihdejulkisuuden dadaistista maailmaa. Konserttiareenat täyttyvät, mutta levyttävänä artistina Elton John tuskin on aikoihin saanut ketään kiihtymään. Siitäkin huolimatta, että Sir Elton Hercules on ollut ihan kohtuullisessa iskussa. T-Bone Burnettin tuottama The Diving Board toivottavasti antaa uutta potkua taiteilija Elton Johnin uralle. Levy on nimittäin erinomainen.
Maestron ympärille kootussa taustabändissä on nimiä, jotka herauttavat veden kielelle: bassolinjat pelkistää Raphael Saadiq ja tamburiinigroovea tarjoilee Motown-ässä Jack Ashford. Päähuomion vie kaiken aikaa kuitenkin pääjehu – kuten pitääkin. Burnettin tuotannollinen strategia on simppeli ja viisas. Elton John on palautettu todellisia vahvuuksiaan hyödyntämään. Eltonin laulu ja soitto kantavat jo itsessään pitkälle. Miehen äänessä on sielua, voimaa ja tulkinnan syvyyttä. Jos nyt jostain pölähtäisi tällaisella laulutaidolla varustettu uusi singer-songwriter, musiikkimaailma haukkoisi henkeään.
Vanhan lauluntekijäkumppanin Bernie Taupinin kanssa kirjoitetut kappaleet ovat melodisesti jykeviä ja teksteiltään vähintäänkin kelvollista kerrontaa. Elton Johnin tyylillisesti monisyinen tausta on kaiken aikaa läsnä. Rautaisella otteella soitetuissa lauluissa kuuluu soulin, gospelin, countryn, ikivihreän viihteen ja klassisen popin jykevä perusta. The Diving Boardin voi perustellusti kuulla paluuna Eltonin varhaisten albumien maailmaan. Ne edustivat 1960–70-luvun erittäin kovan kilpailunkin keskellä laulamisen ja laulun tekemisen mestaruussarjaa. Eltonin uutuusalbumilta ei löydy Goodbye Yellow Brick Road-, Levon- tai Country Comfort -laulujen tapaisia klassikoita. Muuten The Diving Board liikkuu uran parhaiden levyjen kanssa samalla laatuasteikolla. Albumi muistuttaa, miksi Elton John on brittiläinen poprock-klassikko.
