Epica näyttää viidennellä levyllään yhä vahvemmin jakavan mielipiteitä, mikä on tavallaan ymmärrettävää. Epica operoi alueella, jolle on viime vuosina ilmestynyt runsaasti tarjontaa, sillä tyylilaji tuntuu vetävän erityisesti Keski-Euroopassa. Ja kieltämättä kiristynyt kilpailu on lyönyt leimansa hollantilaisten uuteen levyyn.
Perusasioiltaan uutuus kulkee samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä, eli sinfonisen metallin lomasta löytyy murinalaulua ja death-viritelmiä. Monipuolisuutenakin moista voisi pitää, mutta kysymys on pikemminkin laajempien massojen miellyttämisestä. Tyylillisesti murinalaulu ei enää istu Epican rakentamaan kokonaisuuteen. Yhtyeeltä odottaa vahvempaa panosta sen parhaiten osaamalla alueella eli tunnelmallisten ja tyylikkäiden sävyjen tulkinnassa. Tämä toteutuu niin hitaiden sävellysten hauraudessa kuin mahtipontisen sinfonisissa teoksissa. Näiden yhdistelmässä kalmametalliosiot vesittyvät pahan kerran.
Epica on hieno yhtye, jonka ei tarvitse vilkuilla olkiensa yli. Bändissä on tyylitajuisia soittajia ja laulaja Simone Simons ottaa hallittuja riskejä, joilla tekijät erotetaan harrastelijoista. Kuitenkin Epicaa tuntuu vaivaavan pieni itsevarmuuden puute, joka karisee vain pelaamalla sitä kuuluisaa omaa peliä.
