Minkähän takia Mika Ronkaisen hieno dokumenttielokuva on saanut noin tylsän suomalaisen nimen? Eihän Laulu koti-ikävästä sano oikein mitään. Tai ainakaan juuri mitään, kun sitä vertaa elokuvan ruotsalaiseen Ingen riktig finne- tai englanninkieliseen Finnish Blood Swedish Heart -nimeen. Niissä kun muuttuu lihaksi ja vereksi elokuvan dialektinen perusolemus. Ei tässä voittoisassa dokumentissa ole kysymys vain nostalgisesta kaipauksesta menetettyyn lapsuuteen, vaan suomalaisen siirtolaisuuden syvimmästä olemuksesta.
Elokuvan keskiössä ovat Aknestik-kitaristi Kai Latvalehdon ja hänen isänsä kokemukset elämästä Ruotsissa ja Suomessa, siirtolaisuudesta ja vierauden tunteesta kummassakin maassa. Asioista puhutaan suoraan, mutta laajempi tunneskaala tulee tulkituksi siirtolaisten esittämällä musiikilla.
Laulu koti-ikävästä -levyltä löytyy siis se paljas musiikki, eikä se ilman elävää kuvaa oikein jaksa toimia. Anna Järvisen laulama herkkä nimibiisi toki koskettaa, mutta sen vastapainoksi asettuu aivan liian monta keskinkertaista esitystä. Niistä täysin sietämättömiksi osoittautuvat Darya Pakarisen ja Markus Fagerwallin löysä tulkinta Hectorin Lumi teki enkelin eteiseen -klassikosta sekä peräti kahdella kielellä vedetty Mikko Alatalon Yhdentoista virran maa.