ERI ESITTÄJIÄ: Love Show 45

Arvio julkaistu Soundissa 11/2012.
Kirjoittanut: Jussi Niemi.

Arvio

ERI ESITTÄJIÄ
Love Show 45
Love Records

1960-luvun puolivälissä Suomen musiikkikenttää hallitsivat isot levy-yhtiöt Fazer, Scandia ja PSO. Julkaisupolitiikka oli singlepainotteista ja perustui ikivanhalle neronleimaukselle, että jos joku levy myy, niin tehdään siitä kopio ja sekin myy.

Kun maailmalla jazz ja rock elivät 1960-luvun lopussa ainutlaatuista luovaa nousua, Suomessa Yleisradion Listaa hallitsi sillä 90 (!) viikkoa pysynyt Mieskuoro Aikamiehet. Siinä on jotain kosmista, että vanhakantaisen mieskuoron iso hitti oli Iltatuulen viesti. Maailmalla tapahtui, meillä ei.

Love Recordsin tekemisiä ohjasi enemmän rakkaus ja intohimo musiikkiin kuin mahdollisimman suuren tilin tekeminen.

Suurin suomalaisen rockin kehitystä estävä syndrooma oli ehkä se, että meillä tyydyttiin tekemään käännöksiä ulkomaisista hiteistä eikä luotu oikeasti omia suomalaisia hittejä. Kaikki muuttui, kun toimittaja Atte Blom, säveltäjä ja trumpetisti Otto Donner sekä jazzrumpali Christian Schwindt päättivät tilanteeseen tympääntyneinä perustaa toisella tavalla käyttäytyvän itsenäisen levy-yhtiön eli Love Recordsin.

Jo graafikko Harri Mannerin suunnittelema legendaarinen logo, joka tänä päivänä on aivan yhtä ainutlaatuinen kuin syntyessään, viestitti, että ”täältä pesee”. Se viestitti myös, että yhtiön tekemisiä ohjasi enemmän rakkaus ja intohimo musiikkiin, ja avomielinen suhtautuminen siihen, kuin mahdollisimman suuren tilin tekeminen.

”Kansa ja me kaipasimme vaihtoehtoja”, sanoo Donner Miska Rantasen Love Records -historiikissä vuodelta 2005. Niitä yhtiö todella tarjosi ja muutti ratkaisevasti suomalaisen musiikin tilan toiminta-aikanaan 1966-1979. Love Recordsissa rohkaistiin suomalaisia muusikoita − nimenomaan sen uutta polvea, joka ei paljon ollut studiota sisäpuolelta nähnyt − tekemään omaa musiikkia omalla kielellä.

Yksi Loven parhaista puolista oli avomielisyys, jolla syleiltiin kaikenlaisia tyylejä poliittisesta laulusta Hurriganesiin, psykedeliasta ja underground-kokeiluista M.A. Nummisen uusrahvaanomaiseen svengi-ilkamointiin ja manserockiin. Toinen oli se, että intohimoisesti kuuminta jazzia, rockia ja bluesia itse diggailleet Blom, Donner ja Schwindt tajusivat albumikokonaisuuden laajemmat mahdollisuudet verrattuna singlen kapeaan ja lyhyeen kaupalliseen iskuun.

Donner tiivisti Loven toimintaperiaatteen niin, että julkaisuja tehtiin vastoin tervettä kaupallista harkintaa omien mieltymysten ja omien musiikkipoliittisten näkemysten perusteella. Jos lama ja pesämunan sijaan aina uusiin julkaisuihin panostanut toimintatapa tappoikin yhtiön 1980-luvun sarastuksessa, se oli jo ehtinyt toteuttaa haaveensa ja muuttaa suomalaisen musiikkikulttuurin perusteellisesti monipuolisella menullaan, jonka kaaresta tämä hyvin kuvitettu ja lyhyesti mutta osuvasti saatesanoitettu kahden cd:n ja 45 biisin kronologinen kokoelma antaa oivan kuvan.

Suomenkieliseen osastoon keskittyvän pelin avaa räväkästi Kirkan Anna suukko vain vuodelta 1967. Donnerin säveltämä ja Blomin sanoittama kappale on rock-iskelmä, jonka yksi jalka on tukevasti jazzissa ja toinen bluesissa. Sama hybridi-ajattelu, vielä enemmän suomalaista kaihoa ja iskelmää älykkäästi painottaen, leimaa kakkosena kuultavaa Ronnie Österbergin Ei kauempaa -laulua. Wigwam-rumpalista kaavailtiin siinä vaiheessa vielä laulajatähteä.

Kakkos-cd päättyy kahteen suomirockin klassikkoon: Hectorin isoja tunteita isosti pyörittävään Tuulisina öinä -kappaleeseen ja Tuomari Nurmion ja Köyhien Ystävien aivan uudenlaista visiota tarjonneeseen Valoa yössä -singleen. Väliin mahtuu kaikkea harvinaisuuksista (Ringan unohdettu iskelmähelmi Huomaan maa jo elää, Vesa-Matti Loirin mainio Wigwam-tulkinta Syyslaulu/Tombstone Valentine), poliittisista lauluista (Kom-teatterin Kalliolle kukkulalle, Kristiina Halkolan Jos rakastat) ja melkein ujostuttavasta sentimentaalisuudesta (Tauno Palon Kulkurin kannel, Markku Blomqvistin Liehuva liekinvarsi) fiksuihin käännöksiin (Pepe Willbergin Merimies, Baddingin Fiilaten ja höyläten), täydellisiin killereihin (Wigwamin Luulosairas, Pekka Strengin Puutarhassa, Kari Rydmanin Niin kaunis on maa, Dave Lindholmin Puhtaat laivat) ja manserockin kivijalkoihin (Juice, Kaseva, Alatalo, Peitsamo, Kontra).

Kansallista muistijälkeähän tämä on, yhteistä perimää.

Lisää luettavaa