Nykyisin varsin moni suomen kielellä operoiva artisti haluaa välttää suomirock-leimaa. He puhuvat mieluummin vaikka suomenkielisestä rockmusiikista. Hankalasti ilmiönä rajattava suomirock ankkuroituu merkityksissään niin vahvasti manse- ja porirockin maneereihin, ettei tämä ole ihme. Tämä kronologisesti kasattu järkäle osoittaa kuitenkin sen, kuinka monentyylistä musiikkia 80-luvulla todellisuudessa tehtiin.
80-luvun alussa Suomi oli musiikkimaailman periferiaa. Käytännössä tämä tarkoitti usein sitä, että matkimisen sijaan – jota tietysti myös tehtiin – asiat opeteltiin itse kantapään kautta. Artisteista lahjakkaimmat, kuten Tuomari Nurmio, Kauko Röyhkä ja Ismo Alanko, onnistuivat tekemään jotain, mitä oli mahdotonta verrata ykskantaan mihinkään muuhun.
Merkittävin yhteinen nimittäjä suomirockissa oli ilman muuta äidinkieli ja tekstivetoisuus. Suomessa menestyivät parhaiten nokkelat mutta kansanomaiset yhtyeet, joiden riimittelyt nojautuivat pitkälti kuplettiperinteeseen. Modernistista pioneerityötä harjoittivat lähinnä projektiluontoisiksi kokeiluiksi kuihtuneet yhtyeet.
Suomirockin kultainen 80-luku on oiva allegoria levybisneksen nykytilasta. Se on sinällään tarpeellinen dokumentointi, mutta sisällöllisesti turhimpia kokoelmia, mitä kuvitella saattaa. Ajan henkeen kuuluu, että cd- ja dvd-boksit halutaan markkinoida kuluttajaystävällisesti yksissä kansissa, josta kuluttaja voi noukkia haluamansa karkin yhdellä napin painalluksella.
Kuten kansivihkosessa todetaan: ”Kun levyt julkaistiin vinyyleinä, ne olivat sopivan mittaisia ja draaman kaareltaan aika helposti hallittavia”. Niinpä. Härkäinen sadan biisin boksi on pitkä ja uuvuttava kuin nälkävuosi. Lisäksi ”vankkaan kultakoristeltuun aarreaittaan” ladatuista kappaleista puolet on haparoivaa, infantiilia hekumointia ja huumoria, joiden teksteissä kirosana oli sensaatio.
Suomirockin kultainen 80-luku -boksia kuunnellessa mietityttää, ollaanko oltu tekemässä ajankuvaa vai taiteellista kokonaisuutta. On energian haaskausta pohtia sitä, miksi Murheellisten laulujen maa tai Ikkunaprinsessa ovat porautuneet nostalgiasta elävän kansakunnan alitajuntaan. Vastaus löytyy karaokebaareista. Niiden merkitystä ei käy kieltäminen, mutta samat kappaleet on prässätty niin monelle kiekolle, että yhtiötä voisi syyttää ongelmajätteen tuottamisesta.
Eppu Normaalin, J. Karjalaisen, Popedan ja Leevi And The Leavingsin lukuisat hitit toki ansaitsevat historiankirjoituksessa paikkansa, mutta jopa Eve ja Broadcast kuulostavat puhki soitettuihin kappaleisiin verrattuina täkyiltä.
Suomirockin kultainen 80-luku on back-katalogistaan elävän levy-yhtiön viimeisiä yrityksiä rahastaa nostalgialla ja ydinosaamisellaan. Tästä boksista moni maksaa jouluostospaniikissa viisikymmentä euroa Rudin, Skädämin ja Eurooppa 3:n vuoksi.