ERYKAH BADU: Worldwide Underground

Ensin tuli uuden orgaanisen soulin täydelliseksi hiottu timantti Baduizm. Sitten saatiin Live, jonka tarkoitus oli todistaa, että sama onnistuu myös yleisön edessä. Kolmanneksi oli vuorossa läkähdyttävän runsas Mama´s Gun, joka askelsi esikoisalbumin jazzillisuudesta väkevän funkin suuntaan. Niissä tunnelmissa Badu käväisi Porissakin levittämässä kaikille yhteistä ja autuaaksi tekevää rytmin ja rakkauden sanomaa.

Uutukaisensa tajunnanvirtaisessa kansitekstissä Badu julistaa neo-soulin kuolleeksi ja "freakquencyn" syntyneeksi. Eipä ole ensimmäinen kera, kun taiteellinen äiti tai isä kieltää lapsensa sen jälkeen, kun kollegat ja yleisö ovat ottaneet sen omakseen. Badu ei ole sen sortin taiteilija, joka jää alkuun päästyään junnamaan samoja raiteita kuin sinänsä luotettava kolmosen ratikka. Häneltä on turha odottaa kahta samanlaista levyä peräjälkeen.

Myönnän oitis, että kaipaan Baduizmin kompaktia napakkuutta ja Mama´s Gunin rehevyyttä, mutta kyllä nykyisenkin badulaisuuden kanssa toimeen tullaan. Perusainekset, vaivihkaisesti hiippaileva rytmi ja sensuellisti jazzillinen fraseeraus, ovat sentään tallella. Tuntuvin muutos on ilman muuta hip hopin vaikutuksen voimistuminen, mistä voitaneen kiittää tai syyttää Outkastissa vaikuttavaa entistä elämänkumppania André Benjaminia. Esimakua tästä antoi Brown Sugar -soundtrackille Commonin kanssa tehty ja nyt bonuksena kuultava oivallinen Love Of My Life (An Ode To Hip Hop). Uusi nopeutettu luenta jää kakkoseksi, vaikka sitä kansoittavat mun muassa Queen Latifah ja Angie Stone. Mielestäni vierailevat tähdet, rumpumasiinat ja Dr. Dren ring ding dong -hokema eivät erityisesti rikastuta Erykah Badun musiikkia. Kyynisempi voisi uumoilla, ettei kehityksen takana ole pyyteetön rakkaus hip hopiin, vaan ajatus siitä, että musiikin köyhtyminen johtaa sen tekijöiden rikastumiseen.

Pienoinen koettelemus on myös introa seuraava ylipitkä Bump, joka hajoaa asiallisen alun jälkeen päättömäksi haahuiluksi. Zap Maman laulajien kanssa olisi uskonut syntyvän terävämpää jälkeä. Jazzillisen lempeä Back In The Day (Puff) kohottaa tunnelmaa huomattavasti, mutta I Want You vetää mietteliääksi. Kukaan ei protestoisi, jos yhdestätoista minuutista olisi tiivistetty puolet roskikseen. Hip hopilla maustetut kepeä Woo ja kiperämpi The Grind nousevat taas kirkkaasti A-luokkaan ja pantterimaisen jäntevä Danger voisi olla tulevan hittikoelman avausraita. Luonnosmaisenakin viehättävä Think Twice kiepahtaa jazziksi.

Tolkullisen yhteenvedon kehittely tuntuu ylivoimaiselta, joten kehun lopuksi basistia. Braylon Lacyn oivaltavaa soittoa kelpaa kuunnella silloinkin, kun punainen lanka kirpoaa Badun virkkuukoukusta.