IN FLAMES: Clayman

Kun In Flames vuosi sitten jyrähti Colonyllaan, se nieletytti faneilla järjettömän määrän melodioita, joista olivat päävastuussa Jesper Strömbladin ja Björn Gelotten vinkuvat ja jöröttävät kitarat. Colonyn sokerikuorrutus innostutti ylistyssanoihin asti, mutta ajoittain ongelmaksi muodostui vanha viisaus ei makeaa mahan täydeltä. Colony oli kuitenkin ansaitusti In Flamesin menestynein albumi ja Claymanin ilmestyessä bändi on uransa huipulla.
In Flames on itsekin huomannut jatkuvien kitaraharmonoiden tuottamat vaikeudet ja se ruoppaakin suorempia riffejä kuin edellislevyllä. Claymanilla nättejä kuvioita säästellään, jopa vierastetaan ja melodisuus on selvästi hillitympää kuin Colonylla. Luulisi tärähtävän, mutta Claymania vaivaakin tuoreuden puute, innostuneisuus ja yllätysmomentti ovat vaihtuneet itsestäänselvyydeksi ja pahimmillaan tasapaksuudeksi. Bullet Ride ja Pinnball Map purskahtelevat pidäteltyä voimaa ja Only For The Weak ihastuttaa tragediamaisuudellaan. Kunnolla lanaavat noiden lisäksi vain nimibiisi ja Square Nothing. Viisi huippubiisiä on In Flamesilta liian vähän.
In Flames on mennyt tähän asti jokaisella levyllään askeleen eteenpäin. Nyt ollaan sikäli käännekohdassa, että biisistä riippuen bändi toppuuttelee, astuu taaksepäin tai polkee jopa paikallaan. Clayman pitää In Flamesin parrasvaloissa, muuhun se ei pysty.