Näihin amerikkalaishörhöihin on yleensä voinut luottaa laadullisesti, mutta nyt he tuntuvat haukanneen liian ison palan.
Koko Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -lp:n tulkitseminen on vähintäänkin uskalias temppu, jossa tiedän vain Big Daddy -yhtyeen onnistuneen parodisella rock’n’roll -otteellaan 22 vuotta sitten.
Siinä missä The Beatlesin klassikko loi uutta musiikillaan, se näytti myös, mihin suhteellisen alkeellisella studiotekniikalla tuolloin päästiin, kun mukana oli luomiskykyistä väkeä, joka ei totutuista rajoista piitannut. The Flaming Lips on luonut biisien taustalle psykedeelisen oloisia ääniä, joiden tuottaminen ei nykykeinoin ole kovinkaan kummoinen juttu. Laulajina on käytetty pitkälti vierailijoita, mutta vaikka laulumelodiat on jätetty ennalleen, vaikutelma ei ole tavanomaista tribuuttilevyä kummempi.
Joiltakin raidoilta sentään löytyy näkemystä: Tegan & Sara -duon Lovely Rita on velmuudessaan viehättävä, melkein kuin Yoko Ono laulaisi Beatlesia. Albumin loppuhuipennukseksi käyvä jakso onkin onnistuneesti liitetty alkuperäisellä levyllä melko lyhyeen nimilaulun kertaukseen. Ei siis mikään yllätys, että tällä levyllä lopetusraita A Day In The Life onkin melkoinen antikliimaksi.
A splendid time is guaranteed for all? Ei tällä kertaa.
