Florence Welchin orkesterin kolmas albumi on kromatun kiiltävästi tuotettua, äänekästä popmusiikkia, joka tuo pintapuolisesti mieleen pahamaineisen AOR-radiorockin ja MTV-videorockin vakiokonstit läpitunkevien soundien, riffien ja kertosäkeiden muodostuksessa artistin luonnollisen karisman sijasta.
How Big, How Blue, How Beautiful -albumilla Welch on kuitenkin varmistanut joka kappaleen tekijänä, että sovitus- ja soundiratkaisuja sekä laveampaa tuotantopuolta on puleerattu ja paisuteltu niiden ehdoilla. Hänen kuuluva ja konstailemattomasti soulahtava lauluäänensä pitää horjumatonta komentoa tiiviille taustatyöstölle.
Albumin valttina on sävelmien melodinen vetoavuus, joka perustelee myös tunnevyöryjen mahtipontiset soitannolliset sävytykset ja alleviivaukset. Welch ei pura tunteitaan soul-tyyliniekkojen liioiteltuun äänenkäytön tekniseen taiturointiin, vaan lataa elämyksensä suoriin melodisiin koukkuihin ja popin kertovaan perusproosaan. Selväpiirteiset laulut on taitavasti muotoiltu tutumman oloisiin sävelkulkuihin, mutta tällä omalla reviirillään Welch vakuuttaa itsetietoisilla tulkinnoillaan ja reaktioillaan muusikoiden Masiinansa myötäkäynnin ääniin ja tahteihin.
Welchille laulut ovat henkilökohtaisia elämyksiä ja kokemuksia, mutta hän on etäännyttänyt ne julkisiksi sekä työteliään tuotannon hionnan että teemojen valikoinnin kautta. Tekstit ovat avointa ihmettelyä kohdalle osuneista asioista ja johtopäätöksillä tai viisauksilla höystettyä kerrontaa asioiden mielenkiintoisemmista puolista. Ne eivät ole henkilökuvassaan kovinkaan intiimejä saati kattavan syvällisiä, vaan hyviin ja voimakkaisiin melodioihin puettuja kuohahduksia tai levollisenkin oivalluksen hetkiä.
Niinpä How Big, How Blue, How Beautiful paljastuu pakettia availlessa kuoriaan kiinnostavammaksi, hyvin kypsytetyksi ja tietoisen sulavaksi kuunteluelämykseksi koko albumin mitalta. Sisään rakennetut erityissävyt, kuten torvisovitukset, antavat albumille luonnollista potkua ja yllätyksellisyyttä on viritetty muihinkin yksityiskohtiin.
