Foo Fighters tuo mieleen amerikkalaisen kaapelikanavayhtiön HBO:n tv-sarjat. Kumpikin on selkeästi mukaansa tempaavaa, hyvin tehtyä ja viihdyttävää tavaraa, joka toisinaan antaa hieman aihetta ajatteluun tai pyrkii avaamaan uusia näkökulmia. Lentävän lähdön uraansa saanut bändi on edennyt kuudenteen tuotantokauteensa, siis kuudenteen studiolevyynsä.
Alkuaikojen reippaiden powerpoppien lisäksi Dave Grohlin kynästä irtoaa nykyisellään aiempaa ilmeikkäämpiä biisejä. Edellisellä pitkäsoitolla In Your Honorilla (2005) kappaleet oli jaettu kahtia akustisen ja rouhivamman materiaalin kesken. Paketista muodostui turhankin laaja kokonaisuus. Nyt ilmeisen viisastuneena Foo Fighters on nyppinyt rusinat pullista ja palannut kahdentoista laulun formaattiin. Lopputuloksena on monipuolinen ja ilmeikäs rocklevy, jossa ei löysiä ole. Makua ja kerrostumia sitäkin enemmän.
Vaikka Foo Fighters kuulostaa edelleen tunnistettavasti itseltään, on Echoes, Silence, Patience & Gracella murroksen makua. Se ilmenee uteliaisuutena ja avoimuutena. Bändi ei yritä väkisin uudistua, mutta ei myöskään koeta kynsin hampain pitää kiinni siitä, mitä se on ollut. Vaikutepuolella kaikuja on kuultavissa vuosikymmenten takaa. Hätkähdyttävämpiä vetoja ovat heinähattuiset Summer’s End ja The Ballad Of Beaconsfield Miners, jotka varmasti olisivat mahtuneet myös Stephen Stillsin ja Chris Hillmanin vuonna 1972 ilmestyneelle mestarilliselle Manassas-kiekolle.
Albumin päättää hieman yllättävä Home. Se on pianovetoinen, pateettinen ja kevyesti paisuva balladi, joka lisää aikuisten miesten kotiuskottavuutta isolla kädellä.
