Dave Grohlin luotsaamaa Foo Fightersia kuunnellessa joutuu tuon tuosta muistuttamaan itseään siitä, että tämä mies on uransa aikana osallistunut myös väkevän musiikin synnyttämiseen, vaikka hän ei ole sellaista aikoihin omatoimisesti kirjoittanutkaan. There Is Nothing Left To Lose -arviossaan (11/1999) Antti Luukkanen epäili Grohlin haikailevan amerikkalaisen radiorockin kentälle, ja puoliakustista Skin And Bones -liveä voikin lähestyä valitun pyrkimyksen valmiina luonnostelmana. Sen vajaus ei kieli keskeneräisyydestä.
Erityisen kivuliaan kokemuksen steriilistä Skin And Bonesista tekee The Colour And The Shape -albumillakin (1997) vierailleen legendaarisen Pat Smearin läsnäolo, jonka myötä vertailu Nirvanan Unplugged In New Yorkiin (1994) uudelleen rakennettuine sovituksineen ja raastavine tulkintoineen on väistämätön. Foo Fighters -katalogi ei riisumalla rikastu, vaan paljastuu kerta toisensa jälkeen lähtökohtaisesti salpautuneeksi yritykseksi löytää sielu ja alkuvoima heittäytymättä uskaliaasti musiikin pyörteisiin. Muun muassa sähkökitaroin, viuluin ja koskettimin pyöristetystä keskilaatuisesta Skin And Bonesista uupuu tunnustuksellisuus ja palo sekä niiden uskottavat heijastukset.
