FOO FIGHTERS: Wasting Light

Arvio julkaistu Soundissa 4/2011.
Kirjoittanut: Jari Jokirinne.

Vaikka Foo Fighters on ratsastanut suosion huipulla reilusti yli kymmenen vuotta, ei kyseinen aikakausi ole ollut sille helppo.  Useampi keskinkertainen pitkäsoitto yhdistettynä jäsenten väliseen nahinaan on varjostanut bändin muilta osin hienoa uraa.

Arvio

FOO FIGHTERS
Wasting Light
RCA

Vaikka Foo Fighters on ratsastanut suosion huipulla reilusti yli kymmenen vuotta, ei kyseinen aikakausi ole ollut sille helppo.  Useampi keskinkertainen pitkäsoitto yhdistettynä jäsenten väliseen nahinaan on varjostanut bändin muilta osin hienoa uraa. Harvoin uutisoitu fakta on, että yhtyeen taru oli kahden pohjanoteerauksen (One By One, 2002 ja In Your Honor, 2005) välissä loppuun taputeltu, mutta Dave Grohlilla ei tuolloin ollut pokkaa lahdata lypsävää lehmää hengiltä. Nykyisessä valossa päätös oli oikea, sillä Foo Fighters on selkeästi saanut uudelleen juonesta kiinni. Echoes, Silence, Patience & Grace (2007) oli askel oikeaan suuntaan ja Wasting Lightia kehtaa jo kutsua harppaukseksi.

Wasting Light on usealla tavalla Foo Fightersin paluu menneisyyteen. Levy on ensimmäinen sitten The Colour And The Shapen (1997), jolla kitaristina on Nirvanassakin vaikuttanut Pat Smear. Toinen, vieläkin vahvempi linkki menneisyyteen on hienolla I Should Have Known -kappaleella bassoa ja haitaria soittava Krist Novoselic, joka on pysytellyt kauan pois rockin kirkkaimmista valokeiloista. Jokainen voi vetää biisin tekstistä omat johtopäätökseksensä, mutta on vaikea pitää Kurt-haamua poissa tästä yhtälöstä.

Merkittävin levyn mukanaan tuoma muutos on kuitenkin sen raskaus ja jopa särmikkyys. Siinä missä Foo Fightersin aiemmat pitkäsoitot ovat olleet pääosin keskitempoisen harmittomia kokonaisuuksia, on Wasting Light suoraviivainen ja paikoin ärhäkkäkin levy. Helposti pureksittava sinkkubiisi Rope antaakin albumista hieman väärän kuvan.

Toimivia popelementtejä levyltä löytyy silti aivan riittävästi. Avauskappale Bridge Burning on paras Foo Fighters -kappale sitten All My Lifen ja kyllähän tuossa Rope-sinkussakin on kosolti tarttumapintaa. Tähän nippuun voi mahduttaa myös These Daysin, jossa Foo Fighters tarjoilee kaikkein perinteisintä osaamistaan.

Toisesta ääripäästä täytyy esiin nostaa Fugazin ja Queens Of The Stone Agen sekoitukselta haiskahtava White Limo, ehkä bändin koko uran rankin kappale. Grohlin vahvasti efektoitu huutolaulu säkeistöissä toimii yllättävän luontevasti ja kolmen kitaran junttaus sopii kappaleeseen kuin nakutettu. White Limoa kuunnellessa on vaikea kuvitella, että äänessä yksi maailman suosituimmista rockyhtyeistä.

Foo Fighters ei ole vuosikausiin ollut minulle mitenkään tärkeä bändi. En edes muista, koska olen bändin levyjä ennen tämän arvion kirjoittamista kuunnellut, mutta nyt lienee paikallaan tarkistaa uudelleen myös vanhemmat teokset. Oli niistä mitä mieltä tahansa, on Wasting Lightiin syytä suhtautua sen ansaitsemalla kunnioituksella.

Lisää luettavaa