Kovat konsonantit juuttuvat kurkkuun, sylki lentää mikrofoniin ja jokainen lause kuulostaa itkunpurkaukselta. Kaunista tuo skotlannin murre James Allanin suussa ja toimii Glasvegasin musertavaksi suruksi puettujen laulujen kanssa täydellisesti.
Ei se kuitenkaan yksinään kanna kovin pitkälle. Pakahduttavalla debyytillä (Glasvegas, 2008) yhtyeen lähes karrikoitu synkkyys ja dramaattisuus tuntui tuoreelta ja puhuttelevalta, kun taas kakkoslevy Euphoric Heartbreak (2011) oli pakotetulta kuulostava yritys monipuolistaa soundia. Nyt ollaan tyylillisesti kutakuinkin siellä mistä lähdettiin, eikä se ole pelkästään hyvä asia. Kun uljaat sävellykset puuttuvat, jää jäljelle vain valitus, ja silloin tekisi mieli tarttua James Allania raivelista ja vähän ravistella.
Onnistuessaan, muutaman kerran albumin kuluessa, Glasvegas on yhä lyömätön. Harva osaa esimerkiksi tehdä koskettavan, areenan kokoisen laulun siitä yksinäisestä yöllisestä hetkestä, kun tv:stä loppuu lähetys.
Tämän toisen perättäisen pettymyksen jälkeen tekisi mieli siteerata Glasvegasille heidän omia sanojaan viiden vuoden takaa: “Fuck you, it’s over.”
Soundi istui James Allanin kanssa Provinssirockin backstagella ja yritti epätoivoisesti saada selvää miehen häkellyttävän paksusta murteesta. Oletko tietoinen siitä, että kotiseutunne ulkopuolella ihmiset…
– Eivät ymmärrä mitä laulan, heh!
Sitäkin. Tarkoitin kuitenkin, että aksenttiasi pidetään yhtenä musiikkinne viehättävimmistä piirteistä.
– Eipä sitä tule oikeastaan ajateltua. Skotlannissa useimmat muut yrittävät kuulostaa laulaessaan amerikkalaisilta. Muistan, kuinka alkuaikoina ihmiset tulivat keikan jälkeen sanomaan, että olipa se hassun kuuloista, ja minä jäin miettimään, että olikohan se kohteliaisuus vai ei. Joten olen vähän hämmentynyt siitä, että osa ihmisistä pitää sitä vitsinä ja osa viehättävänä.
Esimerkiksi I’d Rather Be Dead (Than Be With You) -kappaleen tekstistä tulee mieleen, että synkkyydessänne täytyy olla mukana ironiaa.
– Se riippuu vähän laulusta, mutta hyvin harvoin. En ylipäänsä ajattele kappaleiden tekemisen motiiveja, ne vain syntyvät tuollaisina. Ja totta kai musiikkimme on surullista, sehän on Glasvegasia! Sitä paitsi olen huomannut eri ihmisten pitävän ihan eri lauluja synkkinä. Jos saisin valita, olisin paljon mieluummin BeeGeesin jäsen. Jokainen ilta olisi yhtä boogieta!
Toinen levynne ei ollut yhtä suuri menestys kuin ensimmäinen. Oletko keksinyt syytä siihen?
– Olemme toki miettineet, että johtuiko se siitä vai tästä… Jostain syystä ihmiset eivät vaan kiintyneet siihen samalla lailla kuin debyyttiimme. Toisaalta en halua ajatella syitä liikaa, koska silloin alkaa helposti kyseenalaistaa ihan kaikkea. Ja monet ovat myös sanoneet pitäneensä siitäkin levystä paljon.
Teksti: MIKKO MERILÄINEN
