GORILLAZ: Plastic Beach

Arvio julkaistu Soundissa 3/2010.
Kirjoittanut: Sami Nissinen.

Damon Albarnilla on ollut Blurin telakoitumisen myötä selkeä missio. Sen lisäksi, että hän on siirtynyt traditionaalisesta pop-ilmaisusta kohti letkeätä chillausmusiikkia, on hän pyrkinyt levy levyltä häivyttämään oman persoonansa musiikista.

Arvio

GORILLAZ
Plastic Beach
Virgin

Damon Albarnilla on ollut Blurin telakoitumisen myötä selkeä missio. Sen lisäksi, että hän on siirtynyt traditionaalisesta pop-ilmaisusta kohti letkeätä chillausmusiikkia, on hän pyrkinyt levy levyltä häivyttämään oman persoonansa musiikista. Tähän hahmottomuuteen on vaikuttanut olennaisesti se, että lähes kaikki Albarnin kokoonpanot ovat olleet enemmän projekteja kuin bändejä. 

Gorillaz-debyytti (2001) oli varsinainen yllätyshitti. Muutaman tarttuvan rallin sisältäneen levyn merkittävimpänä ja kaupallisesti onnistuneimpana vetona oli kuitenkin idea, brändäys, joka perustui uusimman multimedian hyödyntämiseen. Tuntui siltä, että Gorillaz on musiikkia ihmisille, joille kuriositeetit ovat kiinnostavampia kuin substanssi.

The Good, The Bad & The Queen -superyhtyeessä Albarn luovutti laulajan toimesta huolimatta runsaasti tilaa muille muusikkotähdille, jotka Gorillazin tapaan edustivat erilaisia musiikillisia ”arkkityyppejä”. Kenttänauhoituksista koottu Mail Music (2002) oli niin ikään kollaasimainen crossover-teos, mutta sen vahvuus perustui introspektiiviseen herkkyyteen ja yllättäviin vastakkainasetteluihin.

Tyylien sillisalaatti on Albarnin mielessä tietysti sitä rehellisintä post­modernia ajan kuvaa, mutta Plastic Beachilla käsitetaiteelliset ideat ottavat viimeistään niskalenkin musiikista, jonka keskiössä ovat juustoiset sekvenssit sekä hiphop- ja elektrobiitit. Gorillaz on kuin viihteellinen 2.0.-versio Massive Attackista, mutta kun bristolilaiset tunnetaan nimenomaan soundistaan, yhdistyy Gorillaz paremmin piirroshahmoihin ja namedroppailuun, eikä niillä tehdä vielä klassikoita.

Konseptiin kuuluvat tälläkin kertaa loputtomat vierailijat: Snoop Dogg, Mos Def, De La Soul, Gruff Rhys, Hypnotic Brass Ensemble, Mark E. Smith, Lou Reed, Bobby Womack, Mick Jones ja Paul Simonon. Lähes jokaisen on siis helppo löytää sopiva tulokulma Goril­lazin tekemisiin ja kyllähän tekijät osaavat musiikkia tuottaa. Toisaalta on aivan sama ketkä levyllä vierailevat, kun kyse on luuppeihin ja sampleihin perustuvasta viittausmusiikista. Läsnäoloa saati sielukkuutta tähtikatras ei lisää.

Lisää luettavaa