Ruotsalaishipit! Aina vauhti päällä! Graveyard-hauturiyhtyeen jo neljäs levy edustaa samaa konseptuaalista jatkumoa edellisten kanssa. Tietokoneeni musaohjelma teki minulle oharin soittaessaan bändin edellisen Lights Out –lätyn (2012) heti tämän uusimman perään enkä havainnut yhtään mitään.
Bändi on erinomainen kooste laulaja Joakim Nilssonin melodista rähinää, pehmeästi fuzzpöriseviä Gibson SG ja 330 –kitaroita sekä kaupan päälle etevä jazzrumpali Axel Sjöberg.
Musiikki on edelleen hyvää stonervaikutteista psykobluesia. Näiden jytäsinfonioiden kosmiset astraalimaailmat kokosävelasteikoista muodostettujen klustereiden marssirytmisessä galaksien välisessä jylinässään tekevät parhaimmillaan eetvarttia, eikä sävellysten kvasitautologinen reduktanssi ole epäbalanssissa.
Valitettavasti slovarit laskevat intensiteettiä, koska niitä on liikaa. Nopsat jytänderit saavat hanurin ketkumaan. Jos perse tärisee, niin onhan sillä merkitystä menoon ja meininkiin. Tai tulee sellainen tunne, että kylmä tuuli puhaltaa alakerrassa. Voi herran jumala! Jotain terävintä bysanttilaista dadaa tästä levystä jää kuitenkin uupumaan.
