GUIDED BY VOICES: Half Smiles Of The Decomposed

Jos Robert Pollardin sana pitää, on käsillä oleva albumi pitkäikäisen ja raivotuotteliaan ohiolaisbändin viimeinen. Ajat jengijohtajana ja tiejyränä ovat takana, vuodet vapaammin ja amatöörimäisemmin häröilevänä sooloartistina edessä.

Guided By Voices -kataloogiin jäähyväislevy asettuu poikkeuksellisen harkitun ja viilatun oloisena eli ehkä nämä ovat oikeasti suuren amerikkalaisen yhtyeen viimeiset sanat tässä olomuodossa. Päätöspuheenvuorossa on myös jotakin bändille epätyypillistä. Poissa ovat tutut puolihuolimattomat välipalarykäisyt ja avantgarde-örähdykset. Tilalla on GBV:n perinteikkäämpää osaamista eli julmetun kaunista voimapoppia ja surraavien kitaroiden rockia.

Pollardin ehtymättömästä sävelkaivosta on noussut lähinnä klassisia 1960-lukulaisia pop-melodioita ja perusriffejä. Vaikka kokonaisuus paljastaakin vain yhden siivun rönsyilevän yhtyeen viehätysvoimasta, on johdonmukaisessa perusasioissa pysymisessä salaovelaa ähäkutti-asennetta. Välillä tuntuu siltä kuin Bob ohimennen kuittaisi kilpailijoilleen: "Ettekö osaa tehdä klassikon kuuloisia pop-kappaleita? Meitsi teki ruokatunnilla juuri 14."

Girl Of Wild Strawberriesin helinäkitaroissa, Sons Of Apollon The Who -riffailussa ja albumin päättävässä pakahduttavassa pop-suristelussa ollaan tiukasti kiinni melodisen kitararockin kestävimmissä arvoissa. Viimeisenä pyörimään jäävässä kertosäkeessä on sellaista helppoutta ja rentoutta, että sen soisi jatkuvan loputtomiin.