GUNS N’ ROSES: Chinese Democracy

Arvio julkaistu Soundissa 11/2008.
Kirjoittanut: Pekka Laine.

Guns N’ Rosesin faneille ja heidän uskollisuudelleen on nostettava hattua. Chinese Democracy -albumin syntytarina yksi rockhistorian naurettavimmista farsseista.

Arvio

GUNS N' ROSES
Chinese Democracy
Geffen Records

Guns N’ Rosesin faneille ja heidän uskollisuudelleen on nostettava hattua. Chinese Democracy -albumin syntytarina yksi rockhistorian naurettavimmista farsseista. Toistakymmentä vuotta, toistakymmentä miljoonaa dollaria, tuhansia jaminauhoituksia vailla päämäärää, armeijallinen tuottajia, äänittäjiä ja levy-yhtiöpamppuja ja heitä vastassa yksi Axl Rose.
Rocktähteys on sekoittanut monia päitä, mutta harvalle on käynyt yhtä huonosti kuin Rosen äidin pojalle. Tämän surullisen tarinan kertoo Chinese Democracy, jota sankat väkijoukot ympäri maailman ovat odottaneet kädet hikisinä ja mielet toivosta soikeina – kaikesta huolimatta. Ja miksipä eivät olisi odottaneet. Olihan Guns N’ Roses suuri rockyhtye, monille suurin kaikista. Yhden sukupolven yhdelle suikaleelle se oli ikioma Led Zeppelin ja The Beatles, kaiken kiteyttäjä. Siis oli.

Siitä yhtyeestä, joka iski rockia kuuntelevan maailman tajuntaan esikoisalbumilla Appetite For Destruction (1987), ei ole mitään jäljellä, paitsi maaginen lauluääni. Mies, jolle ääni kuuluu, ei ole sama. Jos Welcome To The Jungle -kappaletta aikanaan kirkuneelle Axl Roselle olisi esitelty uuden vuosituhannen Axl, hän olisi varmasti sanoutunut irti tästä tragikoomisesta hahmosta. Jos hänelle olisi kerrottu Chinese Democracy -levyn tuotantokustannukset ja palan painikkeeksi soitettu levyn huonoimmat biisit, hän olisi ampunut itseään ydinkärkiohjuksella päähän. Säästyäkseen häpeältä.

Kohtuuden nimissä on myönnettävä, että naurettavasti nimetyllä Gunnari-uutuudella on hetkensä. AOR- ja balladilevynä Chinese Democracy on täysin oukkidoukki. Axl laulaa vahvasti ja albumin hitaat numerot, kuten Sorry ja This I Love, ovat mauttomuudessaankin mainioita. Jos November Rain sai aikanaan ruumiisi värisemään mielihyvästä eikä naurusta, on spektaakkelimaisesta uutuudesta melkein puolet hyvinkin sulatettavissa.

Axl Rose on jo tovin tiedetty Elton John -henkisen puoliviihteellisen sytkärislovariperinteen täysiveriseksi jatkajaksi ja sillä saralla yhtyeen nimeä ei vedetäkään lokaan. Se puoli hoidetaan rankempaa rockia markkeeraavilla numeroilla, jotka ovat Rosen pontevasta kirkumisesta huolimatta lähinnä säälittäviä. Oikean Guns N’ Rosesin ainutlaatuisuus perustui tyyliin, biiseihin ja punk-asenteen sekä hardrockin parhaat niksit toisiinsa naittaneeseen yhtyesoittoon. Nykymutaation puleerattu mukajyräys ja kitaraliruttelu on tämän hienon perinnön vastakohta.

Shackler’s Revenge- ja Riad N’ The Bedouins -väkinäisyyksiä kuunnellessa herää kysymys: onko nykymuotoinen Guns’ N Roses löytänyt epähuomiossa absoluuttisen paskapisteen? Kauas jäi Paradise City.

Lisää luettavaa