Hapokkaan saarnaajan väkevät laulut – Janne Westerlundin soolo vapauttaa lukittuja aatoksia

Janne Westerlund
There's A Passage
Ektro

Janne Westerlundin toinen peräkkäinen synkeä soolotilitys uppoaa suvereeniin tapaan entistä syvemmälle kansanbluesin ja ulkokirkollisen gospelmessun suomultiin. Laulujen soitinnus pelkistyy alati tarkemmin vain tarpeellisimpaan ja olennaisimpaan sävytykseen. Lauluääni janoaa tuskalle ja epätoivolle ymmärrystä, vaikka värjyykin pidäteltyä vihaa ja halveksuntaa maallisten ilojen tai rehvastelevan remurockin teeskentelyä kohtaan. Hapokkaan saarnaajan väkevästä roolista huolimatta laulut ovat arvoituksellisen sävykkäitä, eivätkä ollenkaan niin riippuvaisia kansansävelmien tai rootseimman bluesin sävelkuluista tai muista kliseistä kuin usein tuntuu tapahtuvan.

There’s A Passage on mielenkiintoisesti jalostunut ikiaikaisten itkubiisien, murhaballadien, akustisen doom-kantrin, luostarimessujen ja sähköisemmän sapattihevin aineksista. Ytimeltään Janne Westerlundin työstö ja tulkinnat ovat hyvin henkilökohtaisia ja omaperäisiä. Siinä missä Mikko Joensuu hakeutuu huolella rakentamassaan musiikissa määrätietoisesti valoon ja kauneuteen, Westerlund lietsoo pimeyttä, raadollisuutta ja maassa möyrivää estetiikkaa. Kuitenkin molempien psyyke menee yksiin eloon herätettyjen sävelmien melodisessa jäntevyydessä, melankoliassa ja tunnetilojen omakohtaisessa kokemisessa. Kummatkin ovat intiimeissä ja kestäviksi lujitetuissa elämyksissään yhtä vakuuttavat, eivätkä he näytä toistensa peilikuvilta.

Westerlund lietsoo pimeyttä, raadollisuutta ja maassa möyrivää estetiikkaa.

Albumi käynnistyy upealla moniäänisellä a cappella -messulla So Messed Up. Sen jälkeen Westerlund siirtyykin suoraan Sick Childin vaikertavaan bluesiin ja edelleen hypnoottisesti pahoista ajoista varoittavaan Run No More -kappaleeseen. Kahden suorastaan keskiaikaiselta kuulostavan hartaan folkmelodian jälkeen suomenkielinen Kuoleman lautturin tytär tulee häkellyttävän vahvasti ja koetusti lähelle kysyvässä sanoituksessaan. Keskellä levyä sen teho on hyvin punnittu. Toinen tyylikäs erikoisuus on toiseksi viimeistä kappaletta You Come From Far kannatteleva hapokas urkuharmoonin soundi, jonka jälkeen nimikappaleen viimeiset viisaudet tulevat suorastaan leppoisasti julki.

Janne Westerlund ei hakkaa riimeillään mitään teesejä kirkon oveen, vaan raportoi niin muinaiset tragediat kuin nykyisetkin uhkakuvat henkilökohtaisina reaktioina.

Olennainen tyyliseikka on kappaleiden muodon ja laulun tallennuksen välittömyys, jopa harkittu keskeneräisyys, joka jättää auki mahdollisuuksia tuleville tulkinnoille, vaikka riimien ja sävelkulun rakenne olisikin helppotajuisen ehyt ja kiinteä. Kuvauksia ja kertomuksia ei solmita nätisti nippuun, vaan niissä piilee rönsyjä ja vaihtoehtoisia mahdollisuuksia, jotka voivat muuntua ja kehittyä aidon kansanlegendan tai avoimien ajatuskulkujen tavoin toisenlaisiksi sisällöltään sekä kenties kertojan uusien emootioidenkin suhteen.

Janne Westerlund ei hakkaa riimeillään mitään teesejä kirkon oveen, vaan raportoi niin muinaiset tragediat kuin nykyisetkin uhkakuvat henkilökohtaisina reaktioina. Niillä hän testaa myös kuulijoidensa ymmärrystä, tunneherkkyyttä sekä taipumuksia pinnallista masentumista synkempään pessimismiin. Hän ei pakota siihen, vaan pikemminkin vapauttaa lukittuja aatoksia.