”Sometimes standing for what you believe/means standing alone.” Nyrkki tömähtää rintalastaan ja huitoo näyttävästi ilmaa. Jamey Jasta, jenkkiuhon moderni ikoni, huutaa naama punaisena. Hatebreed on palannut.
The Divinity Of Purposelta on tavallaan lupa odottaa ihmeitä, tavallaan ei. Hatebreed on intensiteetiltään omaa luokkaansa, mutta uusia kujeita se ei ole pitkiin aikoihin keksinyt. Put It To The Torch ei kummempia lupailekaan, eivätkä pari seuraavaakaan veisua, mutta sitten alkaa tapahtua.
Hatebreed kuulostaa päällepäin edelleen modernilta metallilta, siis sellaiselta josta amerikkalaiset metallina puhuvat, vaikka yhä useammassa kappaleessa lipsutaankin vaarallisesti astetta “aidomman” punkin suuntaan. Taukoamaton uho kietoutuu kiehtovaan riffien ja melodioiden verkkoon, ja erityisesti Slayerin puoleen hapuileva Dead Man Breathing tuntuu kontekstissaan jo jokseenkin epätyypilliseltä.
The Divinity Of Purpose on pitkän linjan Hatebreed-faneille riittävän turvallinen, eikä yhtyettä vihaaville varmastikaan riittävän mullistava. Sanallinen sisältö ei ainakaan ole muuttunut miksikään. Tai kuten Jamey Jasta asian ilmaisisi: ”I’d rather suffer from the truth/than prosper from a lie.”
