Ai että. Yksi maailman pysyvistä totuuksista on, että Dave Lindholmin suomenkielisiä lauluja kelpaa kuunnella. Tyyli on tuttu, sanojen muoto tutumpi lauluääni kuin kotiin tulisi. Kitarointi vuosikymmenestä toiseen taitavaa ja sielukasta. Ja vielä, niin kuin Lindholmin uraa kärsivällisesti seuranneet tietävät, julkaisujen taso on nykyään ilahduttavan korkea, ainakin sooloalbumien kohdalla.
Lindholmin noin luokkaa kolmaskymmenes soololevy V. on perinteisistä elementeistä rakennettu, mutta tällä kertaa sekä tunnelmiltaan että musiikkityyleiltään herttaisen sekava. Sinkkuna julkaistu, levyn avaava Pai pai kamaa vielä rokkaa ja rollaa ennalta arvattavan upeasti, mutta sitten mennäänkin sinne tänne.
Bluesia ja countrya on, tietysti, mutta myös paljon kaikkea muuta. Mato Valtosen kanssa kirjoitettu ja esitetty Kalifooorniaan (joululaulu) putoaa tyylipuhtaan huumorimusiikin laariin, ja kontrasti on melkoinen, kun heti seuraavassa kappaleessa Laiva & ankkuri Dave hiljentyy pohdiskelemaan kaukosuhteen koukeroita. Ajaja siirtyy jo kohti flamenco-henkisiä heimotunnelmia. Ja keskiaikaisia cembalo-vaikutteitakin levyllä kuullaan.
Pilkahduksistaan huolimatta V. on kokonaisuutena kuitenkin hieman vähemmän kuin osiensa summa.
