Homevideo-yhtyeen esikoisalbumi kiteytyy päässäni kahdeksi keskenään vuorottelevaksi mielleyhtymäksi. Aluksi kitaroilla ja rummuilla suristelevan kolmikon kuunteleminen on kuin seuraisi lahjakkaan, nokkelan ja ikäisekseen hieman näsäviisaan lapsen leikkiä. Tarkoitan sellaista luomukasvatettua ja itsevirkattua steiner-penskaa, jota on pienestä pitäen rohkaistu ilmaisemaan itseään kaikin keinoin.
Tämä etupäässä viehättävä kuva vääntyy jossakin vaiheeksi suoraksi lähetykseksi taidekoulun iltabileistä. Kompostisormiväritenava on kasvanut ja tullut samalla tietoiseksi omasta luovuudestaan ja ärsyttävyydestään.
Sur-rur -yhtyeen riveissä kierteisellä punkrockilla riemastuttanut Ville Vuorenmaa liikkuu Homevideo-tovereineen popahtavammissa tunnelmissa. Hurmaavan ja pahasti hermoille käyvän välisellä nuoralla tanssiva trio puristaa ajoittain asiansa erinomaisen toimiviksi surinakitarapysäytyskuviksi, joissa absurdius ja selväsanaisuus ovat yhtä. Koko levyn mitassa yhtyeen musisointi on kuitenkin turhan yksiniittistä vastatakseen Vuorenmaan tekstien lapsekkaan lennokkaisiin irtiottoihin. Musiikin tasolla leikki jää puolitiehen.