Useimmilla 90-luvun kuulokkeet päässä eläneillä on todennäköisesti jonkinasteinen heikko kohta suuritunteisten brittiläisten kitarabändien kohdalla – Gene, Mansun ja mitä niitä nyt olikaan. Eivätkä kitaramyrskyt ja kohtalokkaan kuuloiset laulajat tunnu maasta ainakaan vähenevän. Hope Of The Statesista on helppo kuvitella innostuvansa kuin Embracesta aikoinaan, siinä muiden mukana, mutta vailla aitoa ja kestävää kiinnostusta.
Hirveän kova yritys yhtyeellä kyllä on. Intensiteetti on korkealla suuren osan aikaa, ja sävellyksellisesti tusinabiiseihin on rakennettu kiinnostavuutta sovituksellisilla nyansseilla. HOTSista on mahdollista löytää vervemäisen etäistä paatosta, musemaista nokkeluutta tai Editorsin iskevyyttä, mutta levyn päätyttyä tunnelma on selvästi osiensa summaa laimeampi. Nimiraidan pianosta kitaramuuriin yltävä draama vie mukanaan ja kertosäe iskostuu muistiin, mutta valitettavan harvassa vastaavanlaiset hetket muuten ovat. Tähän bändiin en toivoani pistä.