Kolmannen albuminsa kannessa Hurts-herrat kahlaavat imelänvärisessä heinäpellossa. Kuva muistuttaa levyn sisältöä, jonka äänimaisema on hetkittäin aika äitelä.
Surrenderilla on vähän sitä sun tätä. Some Kind Of Heaven on virkeä ja vaihteleva hittibiisi, ja juustoinen Why ja svengaava Caleidoscope muistuttavat synthpopin klassikoista. Toisaalta Nothing Will Be Bigger Than Usissa tyhmä sovitus tappaa hyvän sävellyksen, ja balladit Wings ja Wish kuulostavat enkelihoitoihin hurahtaneelta U2:lta.
Parhaat biisit eivät ui kasarinostalgiassa tai EDM-aallon harjalla. Pakahduttavan pateettinen Rolling Stone, lohduttoman kaunis Perfect Timing, kutemaan kutsuva Lights ja voimalla vonkaava Slow ovat tasokasta poppia, eikä niidenkään tanssimiseen tutkintoa tarvita.
Sovitusten linjattomuus saa Surrenderin ensin vaikuttamaan sekavalta, mutta kuuntelukertojen myötä levyn painoarvo kasvaa ja vaaka kallistuu hyvän puolelle. Aika armahtaa Surrenderin myös yhdellä tavalla: mitä pidemmälle levyä kuuntelee, sitä syvemmältä se tuntuu.
