Hyvä, vaan ei suurenmoinen – Sortuuko Fleet Foxes yliyrittämiseen?

Fleet Foxes
Crack-Up
Nonesuch

Harvan bändin debyyttiä on ylistetty niin kuin Fleet Foxesin vuonna 2008 ilmestynyttä samannimistä albumia. Kovasti kehuttiin Helplessness Bluesiakin (2011), molempia ihan aiheesta. Sen jälkeen yhtyeen johtaja Robin Pecknold palasi opiskelemaan, ja rumpali Josh Tillman lähti soolouralle Father John Mistynä, joten kolmosen syntymä vei yli viisi vuotta.

Crack-Upilta odottaa väkisinkin paljon enkä ole varma, lunastaako levy odotukseni. Ajoittain olen myyty, sitten taas Pecknold tuntuu heittäytyneen liiankin kunnianhimoiseksi. Moniosaiset, käsittämättömiä sanahirviöitä (Ȏdaigahara, Mearcstapa) vilisevät biisinnimet viestivät yliyrittämisestä eikä tekstien merkityksiäkään, hetkittäisiä selkokielisyyksiä (“I know you’ll be / bolder than me, I was high, I was unaware”) lukuun ottamatta, aina tunne täysin tajuavansa.

Upeita laulumelodioita ja harmonioita tiukkuvan soinnin kyllä tunnistaa. Koukkuna tuntuu nyt olevan intiimisti akustisten ja ylenpalttisen laajakangasmaisten, vaan ei sähköisesti raskaiden jaksojen limitys. Sekin, kuten mihinkään liittymättömät outoudet tuntuvat hiukan alleviivatulta tyylikeinoilta, vaikka jousi- ja puhallinkvartetit soivat hienosti. Vaikutelma on kuin tehosekoittimeen olisi heitetty Pet Sounds, Animal Collective ja Crosby, Stills, Nash & Young. Toki pitkä kokonaisuus kepeästi yli hyvän nousee, ei kuitenkaan suurenmoiseen asti.