The Stoogesin paluulevy The Weirdness (2007) esitteli hankalan yhtälön. Jos on 40 vuotta aikaisemmin tehnyt muutaman klassikkolevyn, joita kokonaiset musiikkigenret ovat siitä lähtien apinoineet, on pappavuosina mahdotonta ylittää aikoinaan itse taivaisiin kohotettu rima. Kuinka todennäköistä on, että Black Sabbathin tuleva albumi on parempi kuin bändin viisi ensimmäistä? Järjestetäänkö 2050-luvulla festivaaleja, joilla esiintyy pelkästään bändejä, joiden musiikki perustuu Tony Iommin ja kavereiden vuonna 2013 lanseeraamaan täysin uudenlaiseen vyörytykseen? Tuntuu toiveajattelulta.
Ready To Die on hyvä, ellei jopa mahtava rocklevy. Se soundaa tarpeeksi kuppaiselta, on sopivan lyhyt, svengaa suttuisesti ja sisältää romuluisesti rokkaavien riffien lisäksi tyhmänviisaita sanoituksia, joissa voi nähdä myös kirkkaan filosofisen tason. Jos se olisi jonkun nykypäivästä nousevan nuorisojoukon julkaisu, kaikki peukuttaisivat innolla SoundCloud-linkkausta Facebookissa.
Reteitä rokubiisejä riittää, James Williamsonin kitarasooloilu viehättää ja Iggyn matalalta rutiseva laulusoundi on kohdillaan. Väsähtäneitä vanhuksia ei levyllä esiinny. Mutta kun kannessa lukee Iggy And The Stooges, on mah-dotonta ohittaa ajatus siitä, että tämä yhtye on tehnyt Raw Powerin (1973). Siinä vertailussa häviää yli 99% maailman rokkilevytyksistä. Uutuudella puhuttelevatkin eniten akustisemmat crooneroinnit Unfriendly World ja The Departed, sillä ne tarjoavat lähtökohtaisesti jotain muuta kuin Search And Destroy tai Shake Appeal.
Ready To Die rokkaa kumoon suurimman osan nuoremmista yrittäjistä, mutta on The Stoogesin alkupään tuotantoon verrattuna kuin Niagaran putousten vieressä pauhaava Imatrankoski. Varsin vaikuttava, mutta huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin taustalla kohisevat jättiläiset.