Satutyttöjen metsätanssi, osa kaksi. Indican fantasiamaailmaan hurahtanut neitolauma on saapunut vanhan pop-kliseen, ”vaikean toisen pitkäsoiton” merkkipaalulle. Indican tapauksessa kulunut ilmaisu pitää toki harvinaisen hyvin paikkansa, sillä bändin debyytti tuotti tytöille kunnioitettavan levymyynnin lisäksi parikin radiohittiä.
Tuuliset tienoot -levyn kuultuani en ole lainkaan huolestunut Indican tulevaisuudesta. Aiemminkin viljelty keijumystiikka ja ”äiti maa” -hömpötys on viritetty aivan uudelle tasolle ja kun nämä vielä suodatetaan paatoksellisen romantiikkafiltterin lävitse, on kokemus liki pysäyttävä. Tiivistetysti voisi sanoa, että jos mielenkiintosi liikkuu edes etäisesti maahisten, hevosten, roolipelien, astrologian tai rakkauspokkareiden tiimoilla, kuulut Indican kohderyhmään.
Jos yhtyeen omissa stratosfääreissä kiitävän lyriikan pystyy ohittamaan, löytää pinnan alta innokkaan, mutta vielä varsin raa’an yhtyeen. Indican soitossa alkaa muutamissa kappaleissa pilkahdella jo tarvittavaa voimaa (Vuorien taa, Niin tuleni teen), mutta kokonaisuutena Tuuliset tienoot jää liian köykäiseksi läpijuoksuksi. Bändin kannattaisi unohtaa turha Kate Bush -pianoballadien ihannointi ja keskittää virtansa rankemman rock-ilmaisun suuntaan. Tämä palvelisi varmasti myös live-soittoa.
