Håkan Hellström ei voisi nimetä levyään paremmin. Mies on ollut jo pitkään Ruotsissa instituutio, rockin valtiomies, jolla on oikeus antaa uusia merkityksiä vanhoille symboleille. Miksi hän ei siis liputtaisi tuoreita kappaleitaan kansallislauluiksi?
Du gamla du fria ei ole kuitenkaan yhteiskunnallinen julistus tai edes ajankuva. Levy on pikemminkin naivistisen vinoutunutta ja piikinterävää tilintekoa ihmisyyden kanssa. Entistä savuisemmalla äänellä tulkittujen laulujen pohjavire on apea, mutta melankoliaan on ladattu roppakaupalla lohtua. Mestarillisin esimerkki tästä on Ingen oro, tjabo!, jonka avara haikeus soi empatian puhtaimpana ilmentymänä.
Musiikillisesti Hellström kulkee varovasti kohti jotakin uutta. Viimeisimmiltä levyiltä tuttu kotikutoinen springsteeniläisyys on läsnä stadioninlaajuisena yleisotsikkona, mutta sen rinnalle sovitetaan niin diskopoljentoa (Pärlor), spirituaalilainaa (Du gamla [That’s Alright Since My Soul Got A Seat Up In The Kingdom]) kuin jousitettua viihdemusiikkiakin (Jag utan dig). Päivitysprosessi jää kollaasimaiseksi, mutta suunta vaikuttaa lupaavalta. Täysin valmiina ja ristiriidattomana en tätä musiikkia haluaisikaan
kuulla.
Sillä juuri intuitiivinen heittäytyminen ja jopa tietty järjenvastaisuus tekevät Hellströmistä sen mitä hän on: täysin ainutlaatuisen artistin.
