ISMO ALANKO SÄÄTIÖ: Minä ja pojat

Hallanvaaran seesteisten tunnelmien jälkeen Ismo Alanko siirtyy erinomaisen Elävää musiikkia -liven kautta autotallin nurkille. Minä ja pojat on suuri ylistyslaulu kitararockin kaikkivoipaisuudelle – tähän viittaa jo cd:n keskiön laatukitaroiden ylpeästi aseteltu galleria. Riku Mattila on yksi maamme suurista kepittäjistä, Timo Kämäräinen toimii pelimiehen tavoin ja monin tavoin ansioitunut tuottaja-äänittäjä Jussi Jaakonaho ymmärtää hänkin kitaransoitosta yhden jos toisenkin asian, johtaja Alankoa tietenkään unohtamatta. Vetreiden ja vaihtelevien poplaulujen kitarointi on basisti Jarno Karjalaisen säveltämästä, ärhäkästi riffailevasta avauskappaleesta Lumous katoaa lähtien silkkaa juhlaa Hassisen Koneen debyytistä tulee ensi vuonna kuluneeksi jo neljännesvuosisata, mutta pitelemättömässä energisyydessään Minä ja pojat osoittaa, että vuodet eivät ole nakertaneet Ismo Alangon sointuajattelun ja sävellystyön laatua. Monien tekstiensä perusteella Minä ja pojat voisi olla yhtä hyvin nimeltään Minä ja tytöt, mutta niinhän toisaalta mikä tahansa oikeaoppinen popalbumi.

Ismo Alanko Säätiö muokkaa omiin tarpeisiinsa Queens Of The Stone Agen uusklassikkoa No One Knows kappaleessa Ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa. Rouheiden kitaroiden, laiskantiukan glam-kompin ja killerikertsin yhdistelmä on todellinen täsmäisku. Popkorkeuksissa liitää myös Silloin kun taivas vielä auttoi meitä, ja jostain syystä pelkästään tapa, jolla Ismo laulaa Liikaa- kappaleen rivit ”tyttö tahtoo lentää” saa aikaan samaa euforiaa kuin vaikkapa The Undertonesin Here Comes The Summerin iki-ihana intomielisyys.

Kiusallisen osuvasti nimetty Pakko tehdä duunii vie Säätiön leppoisan kantrin maisemiin, ja 60-lukuisen byrdsiaanisella itämaisuudella hetkeksi kuviokoristeltu lande & länsi -loimi pukee orkesteria komeasti. Albumin nimikappale – jonka tekstistä Koistisen surullisenkuuluisat rikollisveljekset löytänevät tarttumapintaa – remeltää huikeaa vauhtia ja on pohjimmiltaan vuoden 2004 päivitys Hassisen Koneen Rumat sävelet -klassikon biisistä Pelkurit.

Kalseantehokkaasti kitaroita introssaan nakuttava Isä ja lapsi taas lähenee Neljää Ruusua tai tuplanopeudella pyörivää Zen Caféa. Albumi päättyy hieman arveluttavasti. Ismon ja Marjo Leinosen duetto Kaikki raitistuu on ihan kelvollinen biisi, mutta turhan tietoisesti kaljakuppiloiden karaokemateriaaliksi muokattu fortysomething-jolkotus, vähän kuin lukutaitoisille suunnattu Baarikärpänen.

Minä ja pojat uhkuu soittamisen autuutta ja hyviä viboja riittää parin tankkerillisen verran. Vaikka ilmaisu on Alanko-asteikolla varsin riisuttua ja soitto rehvakasta, detaljeissa piisaa. Tekijämiehet ovat pistäneet kasaan tolkuttoman hyvälle tuulelle saavan kesäisen poplevyn, ja moiselle mielialalääkkeelle on käyttöä läpi vuoden.