ISOKYNÄ LINDHOLM: Sirkus

Arvio julkaistu Soundissa 4/2002.
Kirjoittanut: Petri Silas.

Arvio

ISOKYNÄ LINDHOLM
Sirkus
Love/Siboney

YHTEISARVIO:
Isokynä Lindholm
Sirkus
Musiikkia
Lillan
Fandjango

Jätettyään Ferriksen taakseen kevättalvella 1971, Ralf Henrik Lindholm rohkaistui yrittämään siipiensä kantavuutta sooloartistina. Materiaalin julkaisijaksi lupautui sopivasti Love Records – tosin sillä ehdolla että kotidemojen englannin kieli vaihtuisi jompaan kumpaan kotimaiseen. Tätä muutosta Lindholmilta penätessään Måns Groundstroem oli mukana vaikuttamassa koko suomalaisen rockin kehitykseen, sillä jo 1972 kevättalvella äänitetty ja kesällä julkaistu Isokynä Lindholm toimi vahvana viitteenä tulevasta. Pekka Pöyryn, ”Häkä” Virtasen, Pekka Pohjolan, Vesa Aaltosen, Ferriksen riveistä mukaan lähteneen Heikki Hiekkalan ja muiden kanssa tehdyn albumin musiikki ei välttämättä ole kestänyt ajan hammasta aivan yhtä hyvin kuin miehen selkeimmät huippuhetket, mutta tekstiensä ja laulutulkintansa puolesta Isokynä Lindholm avasi uuden luvun maamme kevyen musiikin historiassa.

Erittäin vahvan soolodebyytin ilmestymisen jälkeen oli kulunut vasta vuoden päivät, kun Isokynä ensimmäistä kertaa avasi sen portin, jonka takana tehdään klassikoita. Varsinaisen Love Records -all starsin (Pohjola, Groundstroem, Ronnie Österberg, Mats Huldén, Pekka Rechardt jne.) kanssa äänitetty Sirkus jalosti esikoisella orastaneen dylanismin omintakeiseen suuntaan, ja loi ennakkotapauksen tyylikkäästä ja ajattelevasta arkkisuomalaisesta rockista. Nyt julkaistava juhlapainos tarjoaa bonuksina aikoinaan vain singlemuodossa ilmestyneet raidat Rock-Kukko, Tätä on mun rock ’n’ roll sekä Tapaaminen. Myös suosio kasvoi, ja kun Rock-Kukkoa oltiin levy-yhtiön toimesta lähettämässä Syksyn sävel -kilpailuun, painoi Lindholm päättäväisesti jarrut pohjaan.

Jos Lindholmin syksyn 1973 suunnitelma Port Harbour -nimisestä Cage- ja Stockhausen-vaikutteisesta modernin klassisen musiikin sävyttämästä kokeellisesta instrumentaalilevystä olisi toteutunut, Suomi olisi saattanut saada ikioman Tubular Bellsinsä. Näin ei valitettavasti käynyt, mutta progen huutoon Isokynä silti vastasi aloittamalla syksyllä 1973 yhteistyön Orfeus-nimisen yhtyeen kanssa. Alkuvuodesta 1974 äänitettiin albumi Musiikkia, joka yhdisti melankolisen pohjoisen progen häiveitä Lindholmin jännittävän kuvalliseen ja alati herkkenevään teksti-ilmaisuun. Spartalaisesti nimetyn albumin sanoitukselliseksi teemaksi voi helposti tulkita kapinallisuuden ja kuviakumartamattomuuden.

Isokynä Lindholm & Orfeus tuli tiensä päähän kesällä 1974. Tätä ennakoiden on yhteistyön testamentiksi jäänyt, Lilla Teaternin konsertissa heinäkuussa äänitetty, Lillan hyvin epätasainen levy. Liian monen kiintopisteen varaan pingotettu kangas ei vain kestänyt repeämättä, kuten koko 13-biisisen keikkasetin nyt ensimmäistä kertaa esittelevä uusi versio todistaa. Levyllä mennään niin kielestä kuin tyylistäkin toiseen melko huoletta ja selkeimmittä punaisitta langoitta.

Orfeus-odysseian päätyttyä Lindholmia kaavailtiin hetken aikaa Pekka Rechardtin rinnalle Wigwamin toiseksi kitaristiksi, mutta suunnitelmasta ei lopulta tullut mitään. Niin ikään oli ovi hetken aikaa raollaan Orfeuksen Jan Ödnerin ideoimaan Rock ’N’ Roll Bandiin, mutta tähän tarjoukseen Lindholm tarttui vasta hieman myöhemmin. Hän oli nimittäin päättänyt lähteä vähäksi aikaa Ison Veden taakse Dance Theatre of Harlemin matkassa. Tätä matkaansa ennen Isokynä teki kuitenkin täysin yksin vielä yhden suomenkielisen albumin. Kitaran, laulun ja kazoon keinoin lokakuussa 1974 äänitetty ja kesän korvalla 1975 ilmestynyt Fandjango heijasteli rikkaasti sovitetun Sirkuksen ja Orfeuksen progekoukeroiden jälkeen Lindholmin aikaisia folkblues-juuria, ja omalta osaltaan sulki sen ympyrän, jonka Isokynä Lindholm oli vain 36 kuukautta aikaisemmin aloittanut. 

Lisää luettavaa