IDave ”Isokynä” Lindholmin suomenkieliset varhaislevytykset yksiin kansiin naittava Tätä on mun rock’n’roll 1972-1975 kokoaa neljälle cd:lle aikamoisen annoksen historian siipien läpsyttelyä. Isokynä Lindholm -nimellä tehdyt studioalbumit ovat erottamaton osa rockkulttuurimme 1970-luvun alussa ottamaa huikeata kvanttiloikkaa.
Stadilaisittain puhunut ja mikä tärkeintä omalla puhekielellään kirjoittanut Dave Lindholm lauloi kolmannen tukipilarin suomenkielisen rockin kivijalkaan Hectorin ja Juicen varhaislevyjen rinnalle. Isokynän tuotanto on ajalta, jota ennen aidosti suomalaista, äidinkielellä laulettua rockia ei oikeasti ollut edes olemassa. Jonkun piti keksiä ja luoda se. Tämä Love Recordsin suojissa synnytetty levytysten sarja on keskeinen osa tuosta kokonaiselle kulttuurille suuntaa näyttäneestä luomisprosessista.
Kolmesta kantaisästä Dave Lindholm menestyi kaupallisesti heikoiten ja oli vähiten kansanomainen. Läpeensä helsinkiläisen kuuloinen Dylanin, Bolanin ja blues-ukkojen opetuslapsi kirjoitti nuorten kaupunkilaisten arjesta ja omasta kokemusmaailmastaan tavalla, jota aika moni myös vierasti.
Vaistonvaraisen runollisuuden ja pähkähullun tajunnanvirran vaiheilla lauluissaan seilaava nuori Isokynä oli hämmentävä, kiehtova ja välillä täysin käsittämätön. Näiltä levyiltä et löydä Lumi teki enkelin eteiseen -kappaleen tai Juicen popkuplettien tapaista leirinuotioiden ja karaokebaarien yhteisomaisuutta. Ehkä juuri siksi Isokynä Lindholm tuntuu nykyhetkessä raikkaimmalta suomirockin vanhan testamentin perusjääristä. Hänen klassisia töitään ei ole selitetty ja hoilattu puhki.
Monet oman aikansa populaarikulttuurin innovaatiot muuttuvat ajan myötä museokamaksi. Vaikka kurssiaan lukemattomia kertoja äkillisillä korjausliikkeillä muuttaneen ”Liian nopeen Lindholmin” nuoruustyöt muistuttavat monella tapaa syntyajastaan, ovat ne säästyneet homeelta ihmeen hyvin.
Kakkosalbumi Sirkus (1973) ja soundiltaan sielukkaan Orfeus-yhtyeen kanssa toteutettu Musiikkia (1974) vakuuttavat edelleen umpirautaisuudellaan. Lapsuusmuistojen puhtaat laivat seilaavat yhä impressionistisella herkkyydellä ja rallimaisemmissa numeroissa soi nuoren miehen röyhkeys ja levottomuus. Eikö vieläkään saada kaljaa ja safkaa? Isokynän laulut ovat paljon muutakin kuin historiallista kaanonia ja nostalgiaa. Seassa on davemaisesti myös vasemman käden vetäisyjä. Live-albumi Lillan (1974) ei edelleenkään ole suurtyö eikä debyyttilevykään (1972) osu täysin taulun keskelle.
Ulkoasultaan ja tykötarpeiltaan Tätä on mun rock’n’roll asettuu boksiasteikon keskivaiheille, huikean Dumari-laatikon ja karmaisevan Eppu-lootan välimaastoon. Olennaisen eli musiikin kyytipojiksi on paketoitu lakisääteinen kirjanen ja Seppo Pietikäisen toteutukseltaan kolkko mutta asiasisällöltään asiallinen henkilökuva Dave Lindholmista. Kansivihkosen kiinnostavinta antia ovat ehdottomasti Lindholmin omat luonnehdinnat tekemisistään. Musiikin ongelmakäyttäjiä varten mukana on lievästi puuduttavat albumikohtaiset selonteot levytysten syntyvaiheista.
Viimeisellä cd:llä on mausteena muun muassa Muskan ja Maaritin levyttämiä Isokynä-lauluja sekä Yleisradion arkistoista löytyneitä numeroita. Keräilijöitä ja kyltymättömiä Isokynä-faneja moinen kiinnostaa, laajemmassa kuvassa keskeinen asia löytyy varsinaisilta albumeilta.
Tätä on mun rock’n’roll ei ole pelkästään muotokuva taiteilija Lindholmin varhaisvuosista, vaan kokoelma tarjoaa laajemmankin näköalan Love Recordsin nousun aikaan ja 1970-luvun alkupuoliskon suomalaiseen rockiin. Isokynä-sessioissa soitti merkittävä otos helsinkiläisten nuorten rock- ja jazzmuusikoiden muodostamasta yhteisöstä. Vesa Aaltosen, Ronnie Österbergin, Pekka Pöyryn, Hessu Hiekkalan, Mats Huldénin, Janne Ödnerin, Zape Leppäsen, Pekka Pohjolan, Häkä Virtasen ja kumppaneiden soitossa kuuluu koko aikakauden orgaaninen klangi ja henki. Måns Groundstroemin tuotanto ja äänimiesten vangitsema lämmin sointi edustaa Love-legendan ydinmehua.
Yhden sukupolven musiikillinen estetiikka, kasvun ja etsimisen prosessi soi kiehtovalla tavalla näillä äänitteillä. Turhasta hinkkaamisesta vapaat tuotokset kuulostavat nykymittapuulla erittäin spontaaneilta ja luonnosmaisessa ilmavuudessaan raikkailta. Oikeanlainen epätäydellisyys saattaa olla tärkein selitys sille, miksi Isokynä Lindholmin parhaat aikaansaannokset tuntuvat tässä ajassa niin täydellisiltä.
