ITKEVÄ TYTTÖ: Hiljainen Berliini

Arvio julkaistu Soundissa 1/2008.
Kirjoittanut: Sami Nissinen.

Arvio

ITKEVÄ TYTTÖ
Hiljainen Berliini
Kaakao Records

Raumalaisen Itkevän Tytön toinen albumi on kaikin puolin vahvempi kokonaisuus kuin viime vuonna ilmestynyt debyytti Yö kylpyammeessa. Siinä missä yhtye noudatti esikoisellaan itselleen asettamaansa taideyhtyeen roolia opiskelijamaisen uskollisesti, on se tällä kertaa ymmärtänyt paremmin omat vahvuutensa. Porukan soitto on varmempaa, ja soundeja on selkeästi mietitty.

Yhtyeen taiteellisen moottorin Lauri-Matti Parppein kirjalliset tekstit luovat kaoottisia ja absurdeja mutta tarkkanäköisiä kuvia ahdistuneen nuoren miehen mielenliikkeistä. Vaikka vaikutteita on kuultavissa, tekevät oivaltava sanankäyttö ja tekstien viittaukset niistä kiehtovia ja omannäköisiä. Sanoittaja onnistuu myöskin välttämään halpamaisen mystiikan ja kikkailun sudenkuopat. Musiikkiin limittyneenä ongelmaksi tuntuu kuitenkin välillä muodostuvan se, että sanat eivät soi musiikkina, vaan kuulostavat välillä liiaksi taustojen päälle luetuilta.

Hiljaisella Berliinillä kappaleet rönsyilevät paikoin jopa progemaisiin mittoihin. Kunnianhimo kuuluu myös sovituksissa: tunnelmaa viritetään tarpeen tullen kohdalleen jousilla, haitarilla ja kellopeleillä. Nimikappaleen hienon instrumentaali-osan kertaaminen levyn päätöskappaleessa luo kokonaisuudelle onnistuneesti eeppisyyttä.

Brechtiläisen itsetietoiseen kerrontaan ja vaikutteiden rinnastamiseen perustuvat kappaleet tavoittelevat toisinaan kuitenkin sellaista ylevyyttä, johon yhtyeen ilmaisulliset rahkeet eivät tunnu riittävän. Parppein laulusta puuttuu se viimeinen silaus, joka tekisi siitä täydellisesti uskottavan kuuloista. Yhtye luo kappaleisiinsa myös turhan uskollisesti jännitettä raskassoutuisella, grungemaisella terssidynamiikalla, vaikka syytä olisi paremminkin keskittyä sävellyksellisen väripaletin kirjavointiin.

 

 

Itkevä tyttö on kainostelematta tunnustautunut taiderockyhtyeeksi. Sen musiikki on pohdiskelevaa, dramaattista ja angstista. Itkevän Tytön musiikista ja teksteistä vastaava Lauri-Matti Parppei, mikä on ironian tai toisaalta provokaation merkitys musiikissanne?
– Jos katsoo tämän bändin nimeä ja koko olemusta, niin saa vaan toivoa, että nämä tyypit eivät ole ihan vakavissaan. Taiderock-termin alle on hyvä piiloutua, sen jälkeen ei tarvitse varoa tekemisiään liikaa – aina jossain on joku, joka sen enempää miettimättä löisi yhtyeeseen tekotaide-leiman. Emme ole koskaan varta vasten yrittäneet olla erikoisia tai pikkunäppäriä, vaan soittaneet niin kuin huvittaa. Olemme ehkä aina tosissamme, mutta emme aina vakavissamme!
– Hiljainen Berliini on synkin levymme tähän asti teeman ja tekstien puolesta, mutta itsetarkoituksellista angstia olen vältellyt, enkä jaksaisikaan olla runollisen herkkä loputtomiin. Tiedän varsin hyvin, että synkkyydessä ei ole mitään hienoa tai glorifioitavaa. Jos joskus olen rocklehdissä stailattuna ja meikattuna hehkuttelemassa runoutta ja Kafkaa, pyydän, että minut valetaan ensi tilassa betoniin.

Ketkä ovat vaikuttajiasi biisintekijöinä?
– Minua kiinnostaa kokeilla ja sotkea monenlaista. Olemme vuosien varrella kokeilleet siipiämme ainakin modernin rockin, jazzin, Weill-henkisen kabareen, grungen, swingin ja sen sellaisen kanssa. Helpompi on vastata vaikuttajiin tekstien puolella: varmasti Morrissey ja Kauko Röyhkä kuuluvat läpi enemmän kuin tahtoisinkaan.

Hiljainen Berliini -levyllä monipuoliset tyylilainat ja instrumentaatiot luovat eräänlaista kabaree-tunnelmaa. Minkälainen Itkevä Tyttö on keikalla?
– Myös livenä meillä ovat ne riipivä meteli ja himmailu rinnakkain. Teimme Hiljaisen Berliinin miltei kokonaan yhtyeen voimin, ja siksi paiskomme tulevat keikat aiempaa enemmän rock-bändinä. Edellisillä levyillä vierailevia soittajia on ollut enemmän ja olemme aikanaan nynnyilleet esiintymällä jousien ja torvien kanssa. Se aika on toistaiseksi ohi.

Lisää luettavaa