Vuosituhannen vaihteen nu metal -buumissa esiin ponkaissut Papa Roach elää uutta renessanssia. Pitkälti itse määrittämin säännöin. Nelikymppisten punkkareiden bändi räppää ja rokkaa vimmaisemmin kuin valtaosa puolet nuoremmista kandidaateista. Ainakin omissa kirjoissani katupisteitä ropisee nimenomaan omaan visioon luottamisesta parasta ennen -päiväyksestä välittämättä.
Yhtyeen kohelluksessa ei ole, pois lukien siirappiset balladit, mitään laskelmoitua, ja se tuntuisi alkuräjähdystään lukuun ottamatta olevan jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan. Tästä huolimatta sen luupäisyys, osittain energisten keikkojensa ansiosta, onnistuu voittamaan puolelleen kerta toisensa jälkeen.
Sillä oli omat identiteettiä horjuttavat etsikkoaikansa (Metamorphosis, 2009) ja vaikka menneisyyden menestysreseptiä koetettiin jo The Connectionilla (2012) toisintaa, oli vasta F.E.A.R. (2015) pitkään hamuttu täysosuma.
Tämän hetken Papa Roach tasapainoilee nyt toista levyä putkeen menneen ajan menestysreseptinsä eli Jacoby Shadixin taukoamattoman riimittelyn ja yksioikoisen kitarajuntan sekä EDM-trippailun välillä. On onnellista, että balanssi pitää eikä esimerkiksi naiivista kulman kundi -uhosta ole ajankohtasidonnaisten trendien ristipaineessa luovuttu.
