Paikoin sitä on painomustemedian edustajana auttamattoman myöhässä. Viime aikojen odotetuimpiin levyihin lukeutuva, nuoren lontoolaisen taidekouluopiskelijan James Blaken debyyttialbumi nimittäin vuoti verkkoon runsas kuukausi ennen ilmestymistään. Sittemmin levyn ruumis on avattu kaikin mahdollisin tavoin. Toiset ovat täysin sen lumoissa, suhtautuen levyyn kuin messiaaniseen suunnannäyttäjään. Vastareagoijien mukaan levy on kupla, kauppakeskusmusiikiksi vesitettyä dubstepia. Arkisempi mielipide kuuluu, että kyseessä on peijakkaan hieno ja omintakeinen poplevy, jonka suhde dubstepiin on korkeintaan sukututkimuksellinen.
Läpimurtoa edeltäneillä ep-levyillä James Blake ansioitui tanssimusiikin avantgardistisena ääniarkkitehtina. Nämä työt hän koosti vaivoin kasassa pysyvistä rytmeistä, paikoin liki täydellistä hiljaisuutta kohden kurottavista avarista tilaratkaisuista sekä erilaisista ääni- ja laulumanipuloinneista. Ensialbuminsa avausraidalla Unluck hän väläyttelee tavaramerkkejään, samoin kuin silloin tällöin läpi levyn, mutta kaikkiaan tämän levyn pääpaino on jonkinlaisen 2010-luvun laulaja-lauluntekijyyden hahmottelussa.
Lindisfarne-kappalekaksikon ensimmäistä osaa kantaa yksinään sankarimme prosessoitu ääni, toinen puolikas kasvaa elektronisen popin minimalistiseksi mestariteokseksi. Pitkin niin ikään kohokohdaksi nousevaa I Never Learnt To Sharea James Blake toistaa yhtä alakuloista virkettä, sommitellen vähä vähältä sen ympärille huojuvia syntetisaattorilinjoja, tuhisevaa bassoa sekä perkussioista käyvää kolinaa. Lopulta kappale on käynyt läpi täydellisen muodonmuutoksen.
Ei tämä täydellisestä levystä kuitenkaan käy, siitä pitävät pari tylsähköä lauluharjoitelmaa huolen. James Blake on joka tapauksessa harvinaisen visionäärinen tekijä, jonka touhuja kannattaa seurata tarkasti.
