Jos teehen lorauttaa liikaa hunajaa, hyvää tekeväksi tarkoitettu neste muuttuu sillä sekunnilla paitsi maultaan vastenmieliseksi, myös epäterveelliseksi nautintoaineeksi.
Jamie Lawsonilla on periaatteessa paketti kasassa: on ok-biisejä, miehekkäät raamit ja 39 vuoden iän mukanaan tuomaa reliabiliteettia äänessä. Ongelma: ok-biisit. Niin kauan kuin albumimitassa ei päästä erottuvasti ok:n yläpuolelle, ei “muniinpuhaltelun” ystävälle jää syitä olla kuuntelematta mieluummin esimerkiksi Damien Ricen 0:ta (2002). Jamie Lawson on tällä neljännellä studioalbumillaan poskettoman mukava tavalla, joka käy pidemmän päälle vituttamaan.
Ed Sheeran haisee, lemuaa suorastaan. Ja onhan tämän julkaisukin tapahtunut maanmies Sheeranin omistaman lafkan kautta. Toisin kuin 15 vuotta nuoremmalla Edillä, Jamiella miellyttämisenhalu nousee lähes jokaisella herran nimikkoalbumin kappaleella itsestä antamista tärkeämmäksi. Ja tämähän se on se varmin tapa tukahduttaa hypoteettisesti kiinnostava taide.
Kaiken lulluttelun keskellä jalokivimäisesti kajastelee All Is Beauty. Se ei kuitenkaan riitä pelastamaan sokerimyrkytykseltä.