Tim Lambesisin vankilatuomioon johtaneiden sekoiluiden seurauksena syntyi ja kuoli yksi yhtye. En ihmettelisi yhtään, josko valtaosa Wovenwarin debyytin (2014) sävellyksistä olisi alun perin tähdätty As I Lay Dyingin käyttöön – niin mutkattomasti se onnistui miellyttämään Awakenedin (2012) ystävää. Oli eritoten temppu rohkea palkata mikin varteen geneerinen jenkkiääni Shane Blay, eli sinänsä tarjota samaa dynamiikkarikasta metalcorea, mutta ilman pihahdustakaan rähinää.
Seuraaja Honor Is Deadin tapauksessa kuitenkin tussahtaa pahemman kerran. Edeltäjän kaksi avainelementtiä, energisyys ja törkeän yliampuva ultramelodisuus ovat toki molemmat läsnä, mutta jalkapuolen asemassa, ja bändi kuulostaa…miltä nyt kolmetoista alakuloista mutta vihaista jenkkibändiä tusinassa kuulostaa. Wovenwar on edelleen hemmetisti mielenkiintoisempi kuin vaikkapa nykyisen osa-alueensa kolossin Stone Sourin viimeisimmät, mutta tällä kertaa sitä pirullisen kuuluisaa peruspuuta on vuoltu turhankin kanssa.
Huomioiden sekä As I Lay Dyingin että Shane Blayn toisen yhtyeen Oh, Sleeperin tähän maailmaan luoman musiikin, velloo Wovenwarin kakkonen harvinaisen mielikuvituksettomissa ja munattomissa sfääreissä.