Kykyjenetsintäohjelmasta ponnistaneesta Jenni Vartiaisesta kasvoi nopeasti lupaava ja valovoimainen artisti. Hänellä riittää paitsi karismaa myös tähtikulttia ruokkivaa viileää etäisyyttä. 27-vuotiaan naisen kujertava, avoimen seksikäs tulkinta kantoi Ihmisten edessä -debyytin (2007) sen ansaitsemaan menestykseen. Samalla se toimi ennakkoluulojen hälventäjänä poptähtiohjelmien kautta esiin nousseille artisteille.
Ihmisten edessä -levyn jälkeen huolella valmistellulla seuraajalla oli kaikki mahdollisuudet räjäyttää potti ja nostaa Jenni Vartiainen Suomen mittakaavassa harvinaiseen poptähtikategoriaan. Astetta synkempi ja vakavampi Seili on askel oikeaan suuntaan, mutta täysillä se ei pysty siihen kohdistettuja lupauksia lunastamaan.
Tekijätiimi on pysynyt lähes samana sillä erotuksella, että laulaja itse on ottanut enemmän vastuuta niin kirjoittajana kuin soittajanakin. Kappaleita tehneiden Teemu Brunilan ja Mariskan sekä tuottaja Jukka Immosen panos riittää saavuttamaan uskottavuuden ja tasapainon tummien pianoballadien ja modernisti mutta riittävän kaupallisesti jumpsuttavien popkappaleiden yhdistämiseen koherentiksi ja kompaktiksi kokonaisuudeksi.
Valitettavasti useat laulut jäävät ulkokohtaisiksi (Seili, Minä ja hän) tai peräti tyylittömiksi (karmivan setämäinen Nettiin, jonka teksti olisi ollut Gimmelillekin rikollisen korni). Parhaimmillaan Jenni pärjää silloin, kun tekstissä on henkilökohtaista tai jopa intiimiä kosketuspintaa, oli se sitten koettua tai ei. Jalat vatkuliksi tekevä lauluääni kuitenkin pelastaa paljon eikä maneeriksi lipsuva huokailu silloin paljoa haittaa.
