Dan Auerbachin löytämä Jessica Lea Mayfield irroittautuu kolmannella albumillaan Black Keys -kitaristin tuotannosta, joka tavallaan peilasi ohiolaistytön vankkoja country-/bluegrass- juuria, vaikka samalla vei häntä modernimmille vesille. Puoliakustinen sointi oli folkahtava. Nyt 24-vuotias Jessica on pannut piuhan kitaraan, pohjaan asti. Avausraita Obliviousin tyrnä stoner-ulvotus tuo muistumia yhtä paljon Hendrixistä kuin Nirvanasta ja Foo Fightersista, jotka ovat Mayfieldin vanhoja innoittajia. Norahjonesmaisesti hauras vereslihainen laulukin on siirtynyt indiemäisemmin lakoniseen ”narkoosiin”.
Make My Head Singin juttu on tanakan grunge-kitaran, viileän indie-estetiikan ja omissa taajuuksissaan hauraasti värähtelevän dreampop-laulun yhdistelmä, joka kieltämättä maistuukin aluksi pikantilta, mutta enemmän kuuntelun myötä kummallisesti laimenee kuin elokuva, joka ensi katsomisen jälkeen ei enää kolahda läheskään yhtä lujaa, kun juoni on paljastunut. Jotenkin tämä tuntuu takapakilta edellisiin levyihin verraten. Äärimmäinen coolius haiskahtaa liian suunnitellulta. Eksotiikan himmennyttyä musiikki asettuu vain yhdeksi lenkiksi pitkässä jonossa samanhenkisiä alakuloisella sisäänpäin kääntymisellään brassailevia indierokkareita. Se on aina vähän ärsyttävää, kun kokematon ihminen teeskentelee kokenutta, vaikka biisit eivät huonoja olekaan.