Olin kerran bussissa matkalla Vantaalta takaisin stadiin. Oli perjantaiilta ja bussin takaosassa joku nuori tyttö puhui kännykkäänsä niin kovaäänisesti, että ihmettelin miksi bussin lasit eivät helisseet. Päätin, että syynä on se ettei äänessä ollut tarpeeksi bassotaajuuksia. Minun ei usein tee mieli käskeä toista lopettamaan huutamista, koska ihmisten kuunteleminen on useimmiten mielenkiintoista, mutta tuo kerta oli poikkeus. Jossain vaiheessa kuski huikkaisikin taakse, että säästyy rahaa jos vaan avaa ikkunan ja huutaa sinne Vantaalle. Olimme silloin jo Mannerheimintien alkupäässä.
Jos Jessie J tulisi bussiin laulamaan tätä levyä, pyytäisin häntä lopettamaan huutamisen.
Joskus turboahdettu popmusiikki toimii, kuten vaikka Pinkin tapauksessa, mutta nyt ei. Tämä on tyhjästä meuhkaamista. Levy ilmentää hienosti monia nykymusiikin joskus kuviteltujakin kipupisteitä: dynamiikassa on toivomisen varaa, albumimuoto ei toimi, monet biiseistä kuulostavat komitean kirjoittamilta… Kaikki asioita, joista en oikein tykkää napista, koska ei ole tapana mennä iltaisin nukkumaan Van Morrison -levyjä halaten, kyynelten kiiltäessä silmissä koska aika mennyt ei koskaan palaa, mutta kaikki tällä levyllä on käytännössä huonompi versio jostain jo maailmassa toteutuneesta impulssista. Ja kustu otsa rypyssä.