John McGregorin kahden vuoden takainen Joki oli tuoreelta lauluntekijältä vahva näyttö. Kakkoslevy jatkaa selkeästi samoilla linjoilla, mutta tarjoilee kaikkea vähän enemmän kuin debyytti. Maa ei oo pimeen sovitukset ovat hioutuneempia, isommalle ryhmälle tehtyjä, joskus jopa orkestroituja. Myös tekstipuolella on tapahtunut. Siinä missä Joki oli ihmeellinen, selittämättömän kauneuden kuvaus, uutukaisen sanoitukset ovat puolestaan helpompia ja kielikuviltaan täsmällisempiä. Asia menee paremmin perille, mutta monitulkinnallisuus ja ilmavuus paikoin kärsivät. Itseäni ei haittaa, vaikka en kaikkea ymmärrä, jos flow on hyvä.
Koska elämme kikkailun ja nälvimisen aikakautta, on välillä upea kuunnella tavaraa, jota ei ole tehty kyynisistä lähtökohdista tai kieli poskessa. McGregorin parantava musiikki on tehty ajan hengen vastaisesti kestävistä raaka-aineista. Hänen lauluissaan sulautuu oivaltavasti yhteen suomalainen ja skottilainen perimä. Maa ei oo pimeellä Ylämaan soundi hieman vahvistuu. Tämän voi huomata ainakin Mikael Hakkaraisen kujeilevasta banjosta ja paikoin varsin rempseistäkin rytmityksistä. Levyn nimibiisi alkaa tunnustellen ja kasvaa kerroksittain, rytisten lopussa kuin Led Zeppelinin Gallows Pole.
Laulujen sävellykset ovat ehtaa Suomea. Niissä soi ja tuoksuu täkäläinen maisema ja luonto kauneimmillaan, välillä kuulaana, toisinaan sumuisen haikeana.
