Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Johnny Marr + The Healersin Boomslang-levy, sooloalbumi kaiken muun paitsi nimensä puolesta. Pulskistunut ja musiikillisesti väsähtäneen oloinen, The Smithsissä maineensa sinetöinyt kitarasankari ei vakuuttanut yksitotisella laulusoundillaan ja puolipsykedeelisellä rockillaan.
Aika pian The Healers hiipui telakalle. 2000-luvun puolivälissä Johnny liittyi yllättäen ensin yhdysvaltalaiseen Modest Mouseen ja myöhemmin englantilaiseen The Cribsiin, ja julkaisi molempien kanssa melko onnistuneet albumit. Jälkimmäisen aikoihin syntyi ajatus tehdä pelkästään omalla nimellä levy, jonka inspiraation lähteinä toimisivat Marrin nuoruusaikojen ajatusmaailma ja tuon aikakauden postpunk.
Ensimmäinen maistiainen albumilta, nimikappale The Messenger, oli vallan tyrmäävä kokemus, aivan puun takaa hiipinyt new wave -popsingle, parasta Johnny Marria vuosikausiin! Miehen uudenlainen laulutapa istui viiltävien kitaroiden ja viileän tuotannon sekaan täydellisesti. Filosofinen tekstikin oli saumaton osa kokonaisuutta. Seuraava lohkaisu Upstarts ei juuri jäänyt jälkeen. Tämä reippaampi kappale kuulosti aivan kuin kadonneelta Blondien singleltä.
Tällaisen avauksen jälkeen ensireaktio kokonaiseen albumiin oli hienoinen pettymys. Kompastuskivenä toimi pääasiassa Marrin ääni, joka tuntui puuduttavalta niin isona annoksena. Ei Johnny huonosti laula, hänen soundinsa vain on kovin anonyymi. Hartaan innokas laulutapa toimii välillä hyvin, mutta levyä kuunnellessa tulee ärsyttävän usein mietittyä, miltä tämäkin kappale kuulostaisi esimerkiksi Morrisseyn, Billy Braggin tai edesmenneen Kirsty MacCollin laulamana. Tällaisessa pohdiskelussa ei tietenkään ole mitään järkeä tai hyötyä.
Eihän toisaalta Johnnya laulamisesta tunneta, vaan upeista popkappaleista ja kitaroinnista. Ja kitaroita riittää. Rujoista ja kirskuvista kepeän ilmaviin, kerroksittain ja yksinään. Marr sanoo olleensa pitkään tietoisesti soittamatta smithsmäisiä juttuja (The Then upea Slow Emotion Replay on tosin päinvastainen esimerkki) mutta nyt ei tällaisia rajoitteita enää ole. Esimerkiksi European Me ja etenkin koko levyn avainraita, Marrin päätöksestä jättää koulu ja heittäytyä taiteen syliin kertova New Town Velocity vievät lähimmäksi klassisinta marrismia myös sävellysten osalta.
Lokakuussa 50 vuotta täyttävä, 20 mailia päivässä juokseva vegaani on nykyisin täynnä positiivista energiaa. Se kuuluu. Johnny Marr itse kuvailee musiikkiaan sanoilla ”upbeat manic new wave music” ja ”upbeat melancholia”. Hän ei ole väärässä, sillä The Messenger on selkeästi rakkaudella ja poikamaisella innolla tehty levy.
