Bluespohjaisella rockilla myyntilistojen kärkipaikoille ja areenasarjaan nousseiden The White Stripesin ja The Black Keysin yhteydessä on usein muistuteltu Jon Spencerin ja Blues Explosionin roolista tyylilajin alkuperäisenä aidankaatajana ja tienraivaajana. Noin kahdeksanvuotiseksi venähtäneeltä levytystauolta palaava yhtye selventää asiaintilaa Meat And Bonella. Liha ja luut on tehty kaikesta siitä, mikä Blues Explosionissa on aina ollut parasta. Se groovaa kuin The Metersin, Lightnin’ Hopkinsin, Captain Beefheartin ja Radiopuhelimien osasista kokoon kursittu, breakdancesta innostunut Frankensteinin hirviö.
Samalla uutuus alleviivaa sitä, miksi Blues Explosion tuskin nousee tälläkään albumillaan stadioneille. Siinä missä White- ja Black-yhtyeet sotkevat bluesrockiinsa klassista lauluntekotaitoa ja popkoukkuja, Spencerin porukkaa ohjaa kokeellisen New York -sekoilun henki. Bändin ”blues” nykii väkivaltaisesti ja on estetiikaltaan jatkuvasti lähempänä Suicidea kuin The Beatlesia.
Musiikki perustuu ristikkäin funkkaaviin kitaroihin, helvetilliseen rumpugrooveen ja kaikenpuoliseen rytmikkyyteen. Nokkamies Spencer huohottaa ja kiroilee puhelimen mikrofoniin perkussiivisesti, laulu on lähinnä yksi rytmielementti lisää. Kaikki nykii ja tärisee, popmelodiat loistavat poissaolollaan.
Se on juuri niin kuin sen pitääkin olla. Raivokkaasti tanssittavan rytmirockin saralla Blues Explosion on ehdoton kuningasbändi, jonka luomalle bluesin, hiphopin, punkin ja no wave -nyrjäyttelyn yhdistelmälle ei löydy haastajia. Tyylikkäästi harmaantuneiden miesten trio kuulostaa yhä arvaamattomalta ja totaalisen omalaatuiselta. Älytön kaiuttelu, holtittomat nauhaefektit ja tyrnävät syntikkapierut sotkevat tilannetta aina kun Blues Explosion on vaarassa kuulostaa keskiverrolta rockailulta.
Tervetuloa takaisin, pysykää kiukkuisina.