Ruotsalainen Rasmus Kellerman teki tätä Tiger Lou -projektinsa albumia kahdeksan vuotta. Se ei kuulu lopputuloksessa, mikä saattaa olla tietysti tarkoituksellistakin.
Parhaimmillaan Wound Dresserin kappaleet ovat soljuvan melodisia ja tunnelmat jylhän surumielisiä. Vähän tulee mieleen Coldplay siedettävimmillään. Muistuttaahan Kellermanin äänikin vähän Chris Martinia.
Menneinä vuosina Tiger Lou on tehnyt kipakkaa poprockia, mutta Wound Dresseriin tultaessa tyyli on muuttunut. Levyn kappaleet ovat aivan liian masentavaa löysäilyä. Liian usein Tiger Lou muistuttaa maailmankaikkeuden karmeinta bändiä, Simple Mindsia, ja toiseksi hirveintä, U2:ta. Erotuksena vain se, että Kellerman ei ole onnistunut saamaan kappaleisiinsa samantapaista pyhää paatosta eikä pöhösoundia.
Kokonaisuutta heikentää entisestään, että mukaan on pitänyt laittaa aivan turhanpäiväinen musiikkiopistoharjoitelma, pianoinstrumentaali Untitled #3. Tarpeeton harjoitelma on myös toinen instrumentaali Rhodes.
Aivan toivoton albumi ei ole. Seassa on kaikesta huolimatta muutama kelvollinen, tarkoituksenmukaisella tavalla mustia tunnelmia luova kappale. Olisiko 16 vuodessa tullut tasapainoisempi levy?