Eipä tule mieleen kovin montaa levyä, jolle ”jokaiselle jotakin” -ajattelu olisi tuottanut taiteellisesti kiinnostavan lopputuloksen. Kesähittimies Kasmirin AMK Dropout -debyytti ei tee poikkeusta kaavaan.
Olisi kapea-alaista ajatella, että turvallisuus olisi musiikissa aina negatiivinen piirre. Kasmirin levylläkään pääasiallisena ongelmana eivät ole vakuumipakattuja näytteenottoneuloja steriilimmät tuotanto- ja sanoitusratkaisut, vaan se tylsistyttävä tosiasia, että artistin omasta persoonasta ei kuulijalla vielä albumin viidennenkään toistokerran jälkeen ole pienintäkään käryä. Ilmiö on sama, kuin esimerkiksi Sandhjan taannoisella Gold-debyytillä. Henkinen kasvu ja artistinen itsevarmuus voi − ja sen pitääkin − kehittyä vielä musiikkiuran varrella, mutta levyttävällä artistilla soisi alusta asti olevan edes ripaus myös sellaista, mistä ei olekaan maailman helpointa puhua. Ilman feel badia kun ei feel goodkaan oikein tunnu miltään.
AMK Dropoutilla haiskahtaa liian monien mielipiteiden kuuntelu. Kahdesta melodisesti koukuttavasta kertosäkeestä (Vadelmavene, Wowwowwow) ei vielä ole koko paketin pelastajiksi.